23.6.2024

Desinfiointiaineen, fluorin ja kumihanskojen tuoksu valtaa sieraimeni. Pieni kone piippaa takana printtaillessaan lappuja ulos. Piip 125, piip 126, piip 127. Tuolini natisee takamukseni alla. Sileän paperin kemikaaleilta haiseva muste tahriintuu hikisen peukaloni alla, numeroni on 135. Kuulen kulhon vieressäni kilisevän ja lapsen nauravan nopeasti ennen kuin hän kipittää takaisin pikaisilla, tiheillä askelilla. Piip 128, piip 129. Otan itsekin yhden karkin kulhosta, joka tuoksuu keinotekoiselta appelsiinilta ja päärynältä. Piip 130, piip 131, piip 132. Lasken karkin kieleni päälle ja puren sen hampaideni väliin. Piip 133. Kuulen tahmea mässytykseni korvissani, ja haluan yökätä itselleni. Piip 134. Ehkä minun ei olisi pitänyt syödä näin makeaa ennen hammaslääkärin vastaanottoa. Piip 135. Nousen natisevasta tuolista. Askeleeni kuulostavat raskailta, mutta rytmikkäiltä. Tak, tak, tak. Kenkäni pohjat ovat märät lumesta, ja ne kitisevät vahamaista lattiaa vasten. Tak, tak, tak. Lähestyn puista ovea, joka on ajan myötä imenyt desinfiointiaineen ja fluorin tuoksua itseensä. 

“Hei, käy tuohon istumaan, ja jätä vaikka takki tuolille”, sirkuttaa iloinen hoitaja. 

Hänen käsissään on metallinen astia, jota vasten kolise kaiken maailman kauhutyökalut. Itse hammaslääkäri nakuttelee näppäimistöä. Nacks, nacks, clack. Lasken takkini nurkassa olevaan tuoliin. Sen valahtaessa kasaan, hihan rypyt hinkkaavat toisiaan vasten ja kangas suhisee kivasti. Kävelen kitisevine kenkineni tuoliin. Tak, tak, tak. Istun alas, ja tuolin nahkamainen tekstuuri narskuu. Hammaslääkärin näytölle syntyy lisää tekstiä. Clack, clack, nacks. Hän nostaa käden ja laskee sen hiiren päälle, sitten klikkaa pois yhdestä sivusta toiseen, ja hiirtä napsutellen. Click, click, click. Sitten hiljaisuus, ennen kuin hän pyörähtää tuolissaan minua päin. Pyörät suhahtavat lattiaa vasten.  

“Puotilainen?” Hammaslääkäri kysyy. Äänensävy on matala ja formaali, mutta ystävällinen.

“Juu”, vihellän kasuaalisti. 

Lääkäri nyökkää, hänen vaaleansininen paitansa suhisee liikkeestä valkoisen takkinsa alla. Hoitaja tulee takaisin huoneeseen. Kolisevat astiat eivät ole enää hänen kämmenissään, mutta kuulakärkikynä taskussa naputtaa nimikyltin reunaa. Siinä lukee Eeva. Ee-va. Eee-vah. Hoitajan nimi kuulostaa stereotypiseltä, mutta se helpottaa ahdistustani, sillä siinä on jotain tuttua. Hän pyyhältää istumani tuolin taakse, ja kietoo paperisen kuolalapun rintaani. Se rutisee ikävästi, ja ääni jää soimaan korviini. Ilmaan jää heikko haju Eevan parfyymiä. Se tuoksuu karkilta, muttei sellaiselta kuin odotustilan pilantuneet hedelmä Haribot, vaan oikeasti makealta ja melkein rautaiselta, mutta hyvältä sellaiselta. 

“No niin, aloitetaan”, lääkäri rykii hieman, sitten hän kääntyy minua päin. 

Vatsani vääntelee omituisesti. Mitä jos hän huomaa? Mitä jos hän kyselee liikaa sivuhampaistani? Niistä terävistä, eläimellisen verenhimoisista hampaista. Niistä hampaista, jotka voivat läpäistä lääkärin kaulan ihon ja imeä viimeisenkin pisaran hänen verestään, jonka tehtävänä on pitää hänet elossa ja minut täynnä. Katselen ympäri huonetta paniikissa, ja alan änkyttämään omituisia, suomalaisiin aakkosiin kuulumattomia vokaaleja. Uääh, Ööhrr, Hngrr. Itseänikin alkaa ärsyttää oma pelleilyni.

“Hm, potilastiedoissa lukee, että viimeinen käynti oli noin kuusi kuukautta sitten”, Eeva ilmoittaa hymähtäen. Lääkäri nyökkää ja kääntyy kohti työpöytäänsä naputtelemaan tekstiä koneelle. Click, clack, click. Lääkärin selän ollessa meitä päin Eeva hymyilee minulle leveästi, ja näen kuinka hänenkin sivuhampaansa ovat yhtä terävät ja eläimelliset kuin omani. Hymyilen hänelle takaisin ja, kuinka oma ahdistukseni hälvenee ja sulaa osaksi narisevan tuolin nahkaa.

Related Post