Tässä teille arvoitus: Mikä on se vampyyrielokuvista tuttu, synkeässä kartanossa dramaattisesti kaikuva soitin? Pianon pelonsekaista kunnioitusta herättävä täti, jonka enteellinen sointi lävistää koko kehon? Pimenevä marraskuinen ilta, jäätynyt valtameri, hiljaisessa metsikössä ujeltava tuuli?
Kyseessä ovat tietysti urut.
Soitin on varmasti monelle tuttu. Kahdesta kuuteen koskettimistoa, suuret pillit, rikkinäisen melankolinen sävel ja uuUUuuUuu unohtumaton ulosanti. Harvempi kuitenkaan on päässyt todistamaan soittoa aivan itse – aivan kuten minäkään en ollut, ennen kuin kävimme kuuntelemassa Francis Poulencin säveltämän urkukonserton Musiikkitalolla.
Musiikkitalon upouudet urut ovat näyttävä ilmestys. Sen suuret, hopeiset pillit kiemurtelevat salin seinustalla kuin ikivanhan metsän juurakko ja vapauttavat sointuja, jotka valtaavat salin kauimmaisenkin nurkan. Soittimen mahtava olemus saa kaiken vaikuttamaan rinnallaan pieneltä – kirjaimellisesti, sillä kokonaisuus painaa yhtä paljon kuin seitsemän norsua!
Konsertto sai minut näkemään – vai pitäisikö sanoa kuulemaan – urut aivan uudella tavalla. Soittimen kuunteleminen paikan päällä tuntui siltä, kuin tuttu mustavalkoelokuva olisi yllättäen saanut värit. Erikoista oli se, ettei musiikkia ainoastaan kuullut, vaan sen myös tunsi – ikään kuin olisin ollut keskellä urkujen luomaa maailmaa, suorastaan osana sitä. Urkumusiikki on samalla tavalla kaunista kuin hämärässä luolastossa kaikuva veden virtaus tai pilvipeitteen läpi kuultavat valonsäteet.
Al fine voisi todeta, että urut tosiaan olivat konserton pääroolissa. Sen dramaattiset soinnut ja monitasoinen äänimaailma hallitsivat koko salin tunnelmaa. Iloinenkin melodia sisälsi uruilla soitettuna jonkinlaisen surumielisen vivahteen kuin haikean muiston kauan sitten koetusta onnesta.
Muiston, jonka musiikki herättää henkiin aina uudestaan.
Jenna Kivisoja 
Joona Levälahti