Eräs Negan on televisiosarjan ”The Walking Dead” mahdollisesti tunnetuimpia ”pahiksia”. Hän näyttäytyy ensimmäisen kerran valtavan aseellisen ryhmittymän, ”Pelastajien”, johtajana ja murskaa esittäydyttyään päähenkilön ehkäpä hyväntahtoisimman ystävän pään nuijalla tämän läheisten seuratessa avuttomina vierestä. Kyseisestä nuoresta miehestä oli tulossa kaiken kukkuraksi isä. Ei liene yllättävää, että asetin Neganin välittömästi luokkaan ”paha”, luokkaan johon kuuluivat ne sadistiset, tunteettomat ja psykopaattiset ihmisyksilöt, joille ei tule antaa anteeksi, ikinä. Kolmisenkymmentä jaksoa kuluu, ja Negan on pelastanut päähenkilön ”hyvisporukasta” lukuisan, jopa muutaman pienen lapsen hengen, katunut selvästi aiempia tekojaan ja ollut korvaamaton apu yhteisölleen. Aluksi ärsyynnyin. En voinut enää ajatella Neganin kuuluvan ”pahiksiin”, en voinut enää vihata häntä. Nyt pidän Neganin fiktiivistä hahmoa kuitenkin yhtenä televisiokulttuurin parhaimmista juuri tämän seikan takia: hän ei ole “hyvis” eikä “pahis”, hän on ihminen.
Noin 70 000 vuotta sitten meidän homo sapiens -lajillemme kehittyi poikkeuksellinen kyky kuvata kielellä abstrakteja asioita, jotka eivät ole muuta kuin vilkkaan mielikuvituksemme tuotteita. Tällaisia tarinoita eivät ole pelkästään kertomukset metsien hengistä tai sadut karmivista kummituksista vaan myöskään esimerkiksi Suomen perustuslakia, rahaa tai osakeyhtiö Nokiaa ei ole havaittavassa todellisuudessa. Eräällä abstraktin ajattelumme tuotteella – hyvän ja pahan käsitteellä – on kuitenkin ollut sellainen vaikutus yhteiskuntaan, jollaista millään muulla myytillä ei ole. Käsitteiden tarkka määrittely riippuu luonnollisesti ajasta ja paikasta, mutta oleellista niissä on se, että hyvät teot ovat tarkoituksellisesti muille hyödyllisiä ja pahat teot tarkoituksella itsekkäitä ja toisille haitallisia. Hyvä ihminen on taas sellainen, joka toimintaa leimaavat hyvät teot; pahan ihmisen toimet sijoittuvat puolestaan pääsääntöisesti pahuuden kategoriaan. Tarinoissa hyvää ja pahaa on kautta aikojen esiintynyt niin tekojen kuin henkilöhahmojen muodossa. Voidaan siis olettaa, että tällaisilla tarinoilla ja myyteillä on selvä on pyrkimys takanaan – vielä tänäkin päivänä.
Hyvää ja pahaa käytetään aktiivisesti yhteiskunnallisten tavoitteiden ajamiseen. Myyttien ja tarinoiden olemassaoloon ja yhteiskunnalliseen merkitykseen pureutuu esimerkiksi Iida Sofia Hirvonen esseessään ”Sota herätti myytit eloon” (Helsingin Sanomat 22.5.2022). Hirvonen perustelee osuvasti, kuinka maallistumisen trendistä huolimatta myytit ovat silti aktiivinen osa yhteiskuntaamme ja kuinka muun muassa kristinuskon kertomukset ”uinuvat kielessä ja moraalikäsityksissä”. Hän korostaa myös myyttien merkityksen esille pulpahtamista sotien aikana. Kansallisvaltion myytin avulla maiden johtajat kykenevät oikeuttamaan sotilaille heidän elämänsä vaarantamisen kuvitteellisen valtionsa rajojen puolustamiseksi. Vaikka kansallisvaltio ei sinänsä olekaan myytti hyvästä ja pahasta, ovat nämä oleellinen osa sen vaikuttavuutta. Omaa maataan ei nimittäin yleensä puolusteta pelkästään siksi, että uskotaan valtion olemassaoloon vaan siksi, että kansallisvaltiota ja sen suojelemista pidetään hyvänä, oikeana tekona. Monissa yhteiskunnissa – Suomi mukaan lukien – taisteluintoa kasvatetaan myös perustelemalla, kuinka kansallisvaltio, jota vastaan taistellaan, on paha. Hyvän ja pahan vastakkainasettelun avulla suurikin kansa saadaan samalla linjalle ja saman tavoitteen taakse.
Toiminnan luokittelu hyväksi ja pahaksi sellaiseksi ei sinänsä ole vielä ongelmallista. Onhan totta, että keskivertokansalainen hyötyy enemmän siitä, että hänen oma valtionsa säilyttäisi itsenäisyyden muutaman tuhannen sotilaan hengen kustannuksella kuin siitä, että maa valloitettaisiin ja sadattuhannet menehtyisivät vainoissa. Täten kansallisvaltion puolustamisen näkeminen ”oikeana” tekona on yleensä hyödyksi, ainakin hyvinvointivaltioissa. Hankalammaksi tilanne muuttuu, kun hyvän ja pahan tarkastelu siirretään toiminnasta yksilöihin. On varsin tyypillistä, että ympärillämme olevat ihmiset jaetaan hyviin ja pahoihin varsin pienin perustein ja että tämä luokittelu katsotaan pysyväksi, erityisesti aikuisten kohdalla. Kylmäverisen murhan suorittanut mies nähdään helposti ikuisesti pahana ihmisenä, joka ei ansaitse vapautta. Vastaavasti hyväntekeväisyyttä aktiivisesti harjoittanutta nuorta pidetään usein alati hyväntahtoisena, ja kaikkia tulevaisuuden tekoja tarkastellaan pohjimmiltaan hyvinä. Tällainen ajattelu on niin juridisesti, psykologisesti kuin eettisesti ongelmallista ja osin jopa virheellistä.
Ihmistoiminnan oikeellisuuden tarkastelu näkyy selkeimmin laeissa ja niiden täytäntöönpanossa. Kun tekee rikkeen, kohtaa rangaistuksen. Jos kysyy lapselta, miksi murhaajat kuuluvat vankilaan, niin ensimmäinen vastaus perustuu yleensä ajatukseen siitä, että “he ovat pahoja ja kuuluu vankilaan”. Lain perusperiaate jo pitkään kuitenkin ollut se, että vapaus riistetään yksinomaan niiltä, jotka ovat yhteiskunnalle merkittäväksi vaaraksi tai haitaksi – ei siksi, että tuomittu olisi ansainnut paikkansa kaltereiden takana. Laki mielletään kuitenkin helposti – ja virheellisesti – eräänlaiseksi hyvää suojelevaksi ja pahaa kitkeväksi tahoksi. Ajatus siitä, että pahuus on pysyvää on kuitenkin vielä virheellisempi. Aivojen merkitys ihmistä ohjaavana elimenä on ollut ilmiselvää jo satoja vuosia, ja yksi siitä varmasti tunnettu piirre on se, että ne muuttuvat rakenteellisesti joka hetki. Tämä aivojen muovautumiskyky eli plastisuus tarkoittaa, ettei käytännössä kukaan pysy mielentilaltaan samanlaisena elämänsä loppuun saakka. Ajatus ikuisesta pahasta tai hyvästä on näin ollen kaikin puolin järjetön, vaikka pahan ja hyvän olemassaoloon uskoisikin.
Jokin kuitenkin pitää yllä tätä harhaluuloa. Erityisesti fiktiiviset tekstit, joissa pahuus ja pahat otukset ovat yleinen motiivi, ruokkivat pysyvän hyvän ja pahan ihmisen käsitettä. Luokittelisin katkelman Rachel Cuskin romaanista “Toinen paikka” (2021) juuri tällaiseksi tekstiksi. Katkelman minäkertoja kertoo eräälle Jeffersille viestissään paholaisesta, jonka hän kohtasi aiemmin junamatkallaan Pariisiin. Paholainen jahtasi kertojaa, hyväili puolialastonta tyttöä ja sen puheessa “vilisi sanoja, jotka kuulostivat kirouksilta”. Kertoja ei myöskään säästele sanoissaan kuvatessaan olennon ulkonäköä: “Hän oli kammottava näky, kellertävä ja turvonnut, silmät verestävät ja sapenväriset, ja kun hän nauroi, esiin tulivat likaiset hampaat joista yksi, keskimmäinen, oli pikimusta.” Asiayhteydestä lienee selvää, että kyseessä on ainakin jollain tulkinnalla ihminen, paha ihminen. Harva luultavasti uskoo, että kuvattu paholainen olisi suoraan verrattavissa yhteenkään todellisuuden ihmiseen. Samalla moni kuitenkin yhdistää alitajuisesti katkelman paholaisen niihin todellisiin ihmisiin, joita leimaa jokin katkelmassa mainituista piirteistä tai teoista. Jokaista rähjäisessä asussa virnistivää junamatkustajaa alkaa tahtomattaankin karttamaan kaukaa, vaikka tietääkin, ettei kyseessä varmaankaan ole mikään pahantahtoinen demoni.
Pahuuden ja hyvyyden vastakkainasettelu juontaa juurensa siis selvästi kuvitteellisesta kertomuksista, joten on luonnollista ajatella, että myös tämän piinaavan ilmiön selättäminen tapahtuu parhaiten fiktiivisten tarinoiden kautta. Olennaista on, että tarinoissa esiintyy ihmisen sisäinen moninaisuus ja kyky muuttua esimerkiksi näitä piirteitä korostavien henkilöhahmojen muodossa. Lukija, kuuntelija tai katsoja joutuu näin haastamaan aiempia ennakkokäsityksiään niin kutsutuista hyviksistä ja pahiksista. “The Walking Dead” onnistui tässä loistavasti Negan-hahmonsa kanssa, mutta myös moni muu hiljattain julkaistu televisiosarja, kuten “The Last of Us” ja “Breaking Bad”, sisältävät värikkäitä hahmoja joita ei yksinkertaisesti voi sijoittaa hyvän tai pahan luokkaan tai sijoitusta tulee katsomisen aikana muuttaa jatkuvasti. Sarjojen ansiosta olen pystynyt suhtautumaan kriittisemmin Cuskin romaanin kaltaisiin kärjistäviin satuihin pahuudesta ja avoimemmin ympärilläni oleviin todellisiin ihmisiin. Uskon saman pätevän myös monen muun kohdalla. Kyseiset sarjat ovatkin juuri tästä syystä saaneet runsaasti kehuja ja poikkeuksellisen ylistäviä arvosteluja. Vastakkainasettelua vastaan siis taistellaan jo monella tasolla; ehkä sitä on alettu pitämään itsessään pahana asiana.
Hyvän ja pahan raja on hälvenemässä – niin kuin sen kuuluukin – mutta se ei tarkoita, etteikö niillä tulisi vielä kaukaisessa tulevaisuudessakin olemaan oleellinen rooli yhteiskunnassamme. Käsitykset oikeasta ja väärästä ovat kenties mielikuvituksemme tärkein tuote, sillä ilman niitä lajimme ei varmasti ikinä olisi kyennyt luomaan näin valtavia yhteiskuntajärjestelmiä, jossa useimmat voivat elää turvassa ja hyvinvoivina. Tarinat hyvistä ja pahoista hahmoista antavat myös nopeasti pääpiirteittäin toimivan moraalisen pohjan lapsille, eikä niitä siksi pitäisikään suinkaan hävittää tai sensuroida. Keskeistä onkin se, että jokainen tiedostaa tarinoiden tuoman hyvän ja pahan merkityksen yhteiskunnassamme ja osaa suhtautua siihen varauksella ja ennakkoluulottomasti. Kuten meissä kaikissa, hyvässä ja pahassakin on hyvät ja pahat puolensa.
Sonja Wickstrand 
Daniela Paulino