inhimillinen
ihmisiin liittyvä; ihmiselle tyypillinen tai ihmiseltä odotettava
inhimillinen erehdys
inhimillinen kärsimys
ihmiselle soveltuva, ihmisarvoinen, humaani
inhimillinen kohtelu
normaalien käytöstapojen mukainen, säädyllinen
saapua inhimilliseen aikaan
Näin Wikisanakirja määrittelee sanan “inhimillinen”. Inhimillisyys on kaikissa meissä, ja me kaikki olemme inhimillisyys. Olemme eläinlajina luoneet itsellemme sanan, joka kuvailee meidän toimintaamme, arvojamme ja normejamme. Meillä ihmisillä on niin vahvat käsitykset siitä, mikä on inhimillistä, että olemme keksineet sanan sille, joka ei ole meidän mielestämme Homo sapiensin lajiin sopivaa käytöstä: epäinhimillinen.
Olen huomannut kasvavan muutoksen sukupolvessamme ja toivon, etten ole ainoa. Elämän digitalisaation, Instagramin, Tiktokin ja Pinterestin myötä uskon, että jokainen näkee päivittäin toisten täydellistä elämää: kuinka kauniit tytöt syövät vain salaattia ja heräävät viideltä tekemään pilatesta auringonnoustessa. He käyvät päivisin kavereidensa kanssa kahvilassa, heidän hiuksensa ovat aina puhtaat, iho on täydellinen, he eivät ikinä kompastu sanoissaan ja he aina tietävät, keitä he ovat ja keitä he haluavat olla.
Tämän estetiikan, aesthetic, ihannointi on yleistynyt hurjasti. “Clean Girl” -estetiikka sai alkunsa vuoden 2022 alussa ja “That girl” -estetiikka sai alkunsa vuonna 2021. On sanottu, että käyttäjä nimellä @angelxadvice on tehnyt ensimmäisen tähän elämäntyyliin kannustavan videon. TikTok-videolla kannustettiin syömään enemmän hedelmiä ja lukemaan kirjoja, jonka pohjalta syntyi tägi “That Girl”. Nykyään joka toinen vastaantuleva nuori ihannoi tämän tyyppistä elämäntapaa, ja yhä nuoremmat pitävät luonnollista meikkiä sekä tiukkaa yläponnaria. Tämä elämäntyyli pyrkii täydellisyyteen, ja mikäs siinä! Haluaisin kuitenkin pureutua hieman täydellisyyden ja inhimillisyyden keskeiseen epäharmoniaan.
Jos joku tekee pienen virheen, sitä kutsutaan inhimilliseksi erehdykseksi. Myös meidän hieman nolot halumme ja tarpeemme ovat inhimillisiä. Kaikkien näiden esimerkkien kautta inhimillisyys vaikuttaa asialta, jonka ei ole tarkoitus olla täydellistä. Siinä on tarkoitus olla virheitä, epätäydellisyyksiä. Joten miksi me haluamme olla epäinhimillisiä, täydellisiä?
Täydellisyyden tavoittelu ei ole vain internetin luoma esteettinen elämäntapa, vaan se on juurtunut syvälle meidän yhteiskuntaamme. Yksikin pieni näppäilyvirhe matikankokeessa, harhasyöttö jalkapallopelissä tai Wall Streetin meklareiden virhearviointi ovat ratkaisevia virheitä. Samoin opiskelijoiden keskiarvot, pääsykokeet, uratavoitteet, itämaisten kulttuurien “kasvojen säilyttäminen”, tunteiden näyttäminen, sosiaaliset suhteet ja ulkonäkö. Havittelemme kaikessa täydellisyyttä, ja siihen meitä myös kannustetaan. Suoraan sanottuna se on uuvuttavaa. Koko ajan pitää katsoa, ovatko hiukset hyvin, sainko tehtävän väärin kokeessa, söinkö tarpeeksi monipuolisesti vai epäonnistuinko.
Meidän pelkomme epäonnistumiseen on niin suuri, että sille on kehittynyt oma fobiansa: atychiphobia, epäonnistumisen pelko, fear of failure. Myös täydellisyyden pakonomaisen havittelulle on luotu oma persoonallisuuspiirteensä, perfektionismi. Varsinkin perfektionisti-sanaa kuulee usein, joten uskallan väittää, että kyse ei ole harvinaisesta luonteenpiirteestä.
Kysymys kuuluukin: miksi tuon kissan pöydälle? Haluaisin vain ehdottaa radikaalia muutosta: voisimme alkaa olemaan taas inhimillisiä, epätäydellisiä. Muutos on radikaali, mutta toivottavasti vielä jonakin päivänä se onnistuisi. Täydellisyys ja sosiaalinen media ovat niin iso osa uusien sukupolvien elämää, että koko algoritmin sekoittaminen aiheuttaisi vähintäänkin kaaosta.
Kun ajatusta alkaa miettimään: ihmiset ovat kuitenkin loppujen lopuksi söpöjä eläimiä, varsinkin jos heitä pysähtyy katsomaan. Punastumiset keskustelujen välissä, sanojen pieni takertuminen, hiusten korjailu vessan peilissä, kiusallinen silmäkontakti puolitutun kanssa, innostuminen kun näkee koiranpennun, tuntemattoman asun ihailu, musiikin tahtiin jammailu ja hyräily, kevätauringosta nauttiminen, jäätelön syöminen kaverin kanssa, isovanhempien nuoruudenkuvien katselu, tyhmät puujalkavitsit ja pieni hypähtely bussipysäkillä, kun odottelet kylmänä aamuna bussia. Kaikki nämä asiat atychiphobia luokkittelisi epätäydelliseksi, mutta ne vain kertovat meidän olevan elossa.
Olen huomannut kasvavan muutoksen sukupolvessamme ja toivon, etten ole ainoa. Elämän digitalisaation, Instagramin, Tiktokin ja Pinterestin myötä uskon, että jokainen näkee päivittäin toisten täydellistä elämää: kuinka kauniit tytöt syövät vain salaattia ja heräävät viideltä tekemään pilatesta auringonnoustessa. He käyvät päivisin kavereidensa kanssa kahvilassa, heidän hiuksensa ovat aina puhtaat, iho on täydellinen, he eivät ikinä kompastu sanoissaan sekä he aina tietävät keitä he ovat ja keitä he haluavat olla.
Tämän estetiikan, aesthetic, ihannointi on yleistynyt hurjasti. “Clean Girl” -estetiikka sai alkunsa vuoden 2022 alussa ja “That girl” -estetiikka sai alkunsa vuonna 2021. On sanottu, että käyttäjä nimellä @angelxadvice on tehnyt ensimmäisen tähän elämäntyyliin kannustavan videon. TikTok-videolla kannustettiin syömään enemmän hedelmiä ja lukemaan kirjoja, jonka pohjalta syntyi tägi “That Girl”. Nykyään joka toinen vastaantuleva nuori ihannoi tämän tyyppistä elämäntapaa, ja yhä nuoremmat pitävät luonnollista meikkiä sekä tiukkaa yläponnaria. Tämä elämäntyyli pyrkii täydellisyyteen, ja mikäs siinä! Haluaisin kuitenkin pureutua hieman täydellisyyden ja inhimillisyyden keskeiseen epäharmoniaan.
Jos joku tekee pienen virheen, sitä kutsutaan inhimilliseksi erehdykseksi. Myös meidän hieman nolot halumme ja tarpeemme ovat inhimillisiä. Kaikkien näiden esimerkkien kautta inhimillisyys vaikuttaa asialta, jonka ei ole tarkoitus olla täydellistä. Siinä on tarkoitus olla virheitä, epätäydellisyyksiä. Joten miksi me haluamme olla epäinhimillisiä, täydellisiä?
Täydellisyyden tavoittelu ei ole vain internetin luoma esteettinen elämäntapa, vaan se on juurtunut syvälle meidän yhteiskuntaamme. Yksikin pieni näppäilyvirhe matikankokeessa, harhasyöttö jalkapallopelissä tai Wall Streetin meklareiden virhearviointi ovat ratkaisevia virheitä. Samoin opiskelijoiden keskiarvot, pääsykokeet, uratavoitteet, itämaisten kulttuurien “kasvojen säilyttäminen”, tunteiden näyttäminen, sosiaaliset suhteet ja ulkonäkö. Havittelemme kaikessa täydellisyyttä, ja siihen meitä myös kannustetaan. Suoraan sanottuna se on uuvuttavaa. Koko ajan pitää katsoa, ovatko hiukset hyvin, sainko tehtävän oikein kokeessa, söinkö tarpeeksi monipuolisesti vai epäonnistuinko.
Meidän pelkomme epäonnistua on niin suuri, että sille on kehittynyt oma fobiansa: atychiphobia, epäonnistumisen pelko, fear of failure. Myös täydellisyyden pakonomaisen havittelulle on luotu oma persoonallisuuspiirteensä, perfektionismi. Varsinkin perfektionisti-sanaa kuulee usein, joten uskallan väittää, että kyse ei ole harvinaisesta luonteenpiirteestä.
Kysymys kuuluukin: miksi tuon kissan pöydälle? Haluan ehdottaa radikaalia muutosta: voisimme alkaa olemaan taas inhimillisiä, epätäydellisiä. Muutos on radikaali, mutta toivottavasti vielä jonakin päivänä se onnistuisi. Täydellisyys ja sosiaalinen media ovat niin iso osa uusien sukupolvien elämää, että koko algoritmin sekoittaminen aiheuttaisi vähintäänkin kaaosta.
Ihmiset ovat loppujen lopuksi söpöjä. Punastumiset keskustelujen välissä, sanojen pieni takeltelu, hiusten korjailu vessan peilin edessä, tuntemattoman asun ihailu, musiikin tahtiin jammailu ja hyräily, tyhmät puujalkavitsit ja pieni hypähtely bussipysäkillä, kun odottelee kylmänä aamuna bussia. Kaikki nämä asiat atychiphobia luokkittelisi epätäydelliseksi, mutta ne vain kertovat meidän olevan elossa.
“Suurin onni elämässä on vakuuttuneisuus siitä, että meitä rakastetaan meidän itsemme tähden, tai pikemminkin siitä huolimatta.” – Victor Hugo.
Uskon, että Victor Hugon sitaatissa piilee meidän inhimillisyytemme pelon ydin, eli se, että meistä ei pidettäisi itsenämme. Meidän onneksemme peloista voi päästä yli. Siihen kuitenkin tarvitaan uskallusta ottaa ensimmäinen askel olla täydellisiä olemalla epätäydellinen, inhimillinen.
Sonja Wickstrand 
Daniela Paulino