Dirty dancing in the dark – kuuma tanssi ja enemmän

“Mehän vaan tanssittiin” Tuure Boelius

Tarina laulun pohjalta

1980, Santiago de Compostela

Monet sanovat viattomuuden olevan elämän tärkein oppi. Näin ainakin minulle opetettiin nuorena, elämää näkemättömänä lapsena. “Mene naimisiin aikaisin Eliana” , “Peitä itsesi Eliana” , “Käyttäydy siveellisesti Eliana”. Aina samaa toistoa. Näitä oppeja kuuntelin päivä, viikko, viimein vuosia toistensa perään. En saanut ilmaista kosketuksen kaipuuta, en rakkauden puutetta; olin ympäröivien äänien mukaan liian nuori. Nuorempana en sitä edes osannut ajatella, mutta lopulta ystävien keskustellessa kokemistaan, alkoi sydämeni sykkiä entistä nopeammin. Tapasin pojan. Hän hymyili minulle vinohampaista hymyään. Ensimmäistä kertaa tunsin näitä kielletyksi luokiteltuja tunteita. Rakastuin, tosin sen ymmärsin vasta myöhemmin, kun hän oli jo poistunut elämästäni. Yritin paikata tätä kysymysmerkiltä tuntuvaa tunnetilaa muilla asioilla. Yritin unohtaa hänet päivä toisensa jälkeen, kun siveellisyyden opit vain lisääntyivät kasvaessani. Hautasin tunteet. Ja silloin, minä löysin tanssin. Ensimmäisen pakokeinoni konservatiivisesta kuristusotteesta. Tulisin vielä tietämään senkin kuuluvan kielletylle listalle.

Pitkä koulupuku ylläni suuntasin kristillisestä koulusta kohti kotia. Ihmisiä oli kerääntynyt muuriksi asti kadun kulmaukseen. Näin etäältä jalkaparien nopeita liikkeitä sekä vartaloiden yhdenmukaisuutta. Näky lumosi minut. Raivasin tien eturiviin todistaakseni näyn selvästi. Kädet käsissä ja vartalot painautuneina toisiaan vasten. Musiikin tahti ja soinnut. Pyörähdys, viimein taivutus. Kaikki piirtyivät verkkokalvoilleni kuten karnevaalien välkkyvät valot. Siinä minä seisoin 15-vuotiaana sydän takoen. 

1982, Santiago de Compostela

Olin jo 17-vuotias, edelleen neitsyt. Ystävieni keskustelut kokemuksistaan alkoivat painaa sydäntäni vielä enemmän. Sykkeeni tahti nousi ja nousi mielikuvien värittäessä mieleni. Vartalot painautuneina toisiaan vasten, vaan nyt ne eivät enää tanssineet. Halusin kosketusta. Halusin niin paljon, että oma kosketuskaan ei enää riittänyt. Nousin ylös puhkaistakseni kuplan sisälläni. Otin asennon ja vapautin itseni. Ilman musiikkia, ilman tahtia. Annoin itseni mennä. Seurasin tunnetta ja vain tunnetta. Purin joka ikisen tunteen mitä äsken tunsin. Tai niin minä ainakin luulin. 

Sykkeeni nousi nyt tosin tanssin jälkeisestä huumasta. Astelin kasettisoittimeni viereen ja laitoin musiikin soimaan. Tunsin rytmin liikuttavan sormia, sitten lanteita, viimein jalat lähtivät mukaan leikkiin. Olin niin omissa maailmoissani, etten kuullut portaiden narinaa. Ne olivat äitini askeleet. Olisin ne tunnistanut, ellen olisi ollut täysin yhtä sävelten kanssa. Ovi aukeni ja äiti seisoi ovensuussa silmät auki rävähtäneinä. “Eliana rakas, mitä olet tekemässä?” hän kysyi epäuskoisella äänellä. 

En aluksi ymmärtänyt, mitä olin tehnyt väärin. Olin useasti nähnyt televisiossa ihmisten tanssivan yhdessä. Ihmettelin aina, miksi isäni oli vaihtanut tv-kanavaa. Minulle ei koskaan kerrottu miksi. Nyt se alkoi valkenemaan. “Olet liian nuori, liian vulgaaria, mitä olet mennyt tekemään, viattomuutesi on viety, Eliana OLEN NIIN PETTYNYT SINUUN!!” Kaikki nämä syljettiin päin kasvojani, ja se kirveli kuin läpsäys poskeen. Se viilsi sydäntäni, se viilsi ikuisen rajan vanhempieni ja minun välille. 

Kasettisoittimeni vietiin, ja kävellessäni vanhempieni ohi tunsin nuo pettymystä säkenöivät silmäparit selässäni. Luulin päässeeni eroon patoutuneista tunteista, mutta olin väärässä. Nyt huono omatunto, viha, pettymys ja suru romahtivat päälleni. Päivä päivältä ladoin tunne kerrallaan patoa itseni ja vanhempieni väliin. 

Halusin loistaa. Halusin vapautua, niin kuin olin vapautunut tanssiessani. Harjoittelin salaa. Vuodet kuluivat ja pimeät päivän pikkutunnit olivat loistoni aikaa. Osasin askeleet, osasin rytmin. Kukaan ei veisi tätä minulta pois. Minulta oli riistetty jo tarpeeksi.

1984, Santiago de Compostela

Olin vihdoin tarpeeksi vanha pystyäkseni päättämään omista asioistani. Olin jo 19 vuoden ikäinen. Mutta ei. En ollut vapaa. Päinvastoin. Voisin sanoa olleeni vapaa 15-vuotiaana ehkä vielä 17 vuoden ikäisenä, mutta ei enää. Minua kuljetettiin paikasta toiseen tapaamaan ihmisiä, yleensä vanhempia miehiä. Minun haluttiin menevän naimisiin. Nopeasti. Jatkamaan sukuni naisten perintöä hyvinä kotiäiteinä ja vaimoina. 

Siihen en pystyisi, en ollut vielä saanut olla vapaa. En ole vielä saanut elää. Viimeinen pisara suvaitsevaisuutta valui kyyneleenä poskellani. Äiti oli sopimut kihlajaispäiväni. “OLEN VASTA 19”, huusin äidille nähden pettymyksen jälleen sävyttävän nuo kyyneleistä kimaltelevat silmät. Hän avasi suunsa, mutta olin viimein saapunut hyväksyväisyyteni päätyyn. 

1984, Seville

Astuin linja-auton ovista ulos kostean lämpimään iltaan. Ympärillä pimeys ja puheensorina rauhoittivat sisälläni pauhaavan jännityksen. Tunsin helpotuksen virtaavan keuhkoihini, kuin en olisi ikinä saanut vedettyä syvään henkeä. Katselin horisonttiin ja katedraalien katot piirtyivät siluetiksi. Omaisuus matka-arkussa kävelin kohti kellertävästi valaistuja katuja. 

Ensimmäistä kertaa ikinä tunsin kuristusotteen avaavan sormensa ja vapauttavan minut perheestäni. Nyt olin vain minä ja vapauteni. Uni tuli sinä iltana tajuttomuuteen painavana aaltona enkä itkenyt itseäni uneen kahdesta pettymyksen ja vihan sekaisen silmäparin kiilumisesta huolimatta.

1984, Sultry eyes Cabaret

Tänään vapautuisin täysin. Löysin itseni askeltavan epäileväisesti kabaree-ravintolan ovelle. Kuulin kitaran sulattavat sävelet ja rohkaistuin. Astelin hämärään tilaan, jossa kynttilöiden valo heijasti renkaita kattoon. Savukkeiden, alkoholin ja parfyymien tuoksu täytti minut vetäisten jalkojani kävelemään sisemmäs. Edessäni avautui tanssilattia, jossa ihmiset tanssivat juuri niin lähekkäin kuin olin itse unelmoinut. Muistot katutanssijoista valloitti mieleni ja vain seisoin ihaillen notkeita liikkeitä. Naiset uhkuivat itsevarmuutta lyhyissä tanssimekoissaan ja punatuissa huulissaan. En voinut kuin tilata juotavaa ja toivoa itsekin olevani tuolla. Viimein, kun olin valmiina vapautumaan, alkoi hermostuttaa. Ei tämä ehkä olisikaan niin helppoa.

Tunsin katseen selässäni. Käännyin, mutten nähnyt ketään. Join pitkän siemaisun viinistäni ja katsoin uudelleen selkäni taa. Siellä näin miehen ja hänen intensiivisen katseensa. Iältään hänen oli pakko olla lähettyvillä omaani. Tummat kihartuvat hiussuortuvat, ruskeat, valossa välkehtivät silmät. Ne tarkkailivat minua ja liikkeitäni. 

Vaihdomme katseen, sitten toisen. Hän otti askeleen ja jatkoi itsevarmasti minua kohden rikkomatta katsetta. Hän tuli lähemmäs, lähemmäs, lähemmäs. Mies pysähtyi ja ojensi kätensä. Loin katseeni noihin kullanruskeisiin silmiin ja tartuin ojennukseen. Tunsin vedon, niin fyysisen kuin henkisen. Hän johdatti minut tanssilattialle, ihmisten eteen. “Käyttäydy siveellisesti Eliana”, kuului vanhat päähäni piirretyt sanat. Omatuntoni aneli minua varomaan. Sivuutin varoituksen, en voisi luovuttaa nyt, en näin pitkällä. En edes tiedä, osaisinko. 

Mies painoi itseni vartaloaan vasten. Tunsin hänen sydämensä hakkaavan vasten omaani. Tunsin omani tihenevät lyönnit ja hänen tasaisen tahtinsa kiihtyneen. Tuntui kuin kaikki ympärilläni muuttuisi savuksi. Tuntui kuin olisimme olleet vain minä ja hän. Kaikki tuntui niin kauniilta, vaarallista.

Vaihdettiin katseet enkä saanut kosketusta pois mielestäni. Hän tanssi minua vasten eikä kohta enää ilmakaan virrannut välillämme. Pato alkoi hajoamaan. Jokainen kosketus lanteilleni, vyötäröön ja käden hipaisut olalleni. Sisälläni syttyi. Tutut mielikuvat valtasivat ajatukseni, ja haluni häntä kohtaan kasvoi. Mielessäni riisuin hänen vaatteensa, sitten omani. Hän kuiskasi hiljaa korvaani: “Mitä mietit?” Vastasin mielessäni totuuden: “Kuinka paljon haluan sinua.”

En saanut unohtaa, ettemme olleet kahden. Ympärillä ihmiset tanssivat yhtä lähekkäin kuin mekin, mutta emme olleet ainoat. Olisin halunnut olla kahden. Tässä hetkessä halusin hänen olevan minun. Tunteet olivat niin vahvat ja sanoiksi pukemattomat, että olin unohtaa tämän olleen vain tanssia. Tunteet valtasivat minut räjähdysmäisesti.

Mielikuvissa näin hänen suutelevan minua, ajatuksissani mietin, kuinka hänen huulensa sopisivat omiini. En pystyisi enää vastustamaan halua, en kaikkien näiden vuosien jälkeen. En edes tiennyt hänen nimeään, sitä ei tarvittu. Oli vain tunne ja halu. Tunteet olivat nousseet sumun lailla päähän. Annoin itselleni vihdoin luvan antautua halujeni vietäväksi. Lopulta pato oli hajonnut.

Tanssilattialla musiikki soi ja puheensorina soljui sekaisina sointuina. Ruskeat silmät katsoivat silmiini, ja käsi vetäisi itseni häntä vasten. Tunsin lämpimien huulten painautuvan omilleni. Tunteen sensaatio levisi sisälläni. Kuin hyökyaalto, lämpö siirtyi huulilta jokaiseen paikkaan. Nyt tunteiden sodasta ei enää ollut paluuta, olin sodan armoilla. Avasin hieman huuuliani ja nyt taistelimme omassa sodassamme.

Tänään en menisi kotiin. Mies otti kädestäni kiinni ja annoin itseni vietäväksi minne vain. Hän johdatti minut ravintolan taakse pimeän kulman taa. Tanssi muuttui johonkin vielä läheisempään. Olin niin tunteiden armoilla, että paikalla ei ollut väliä, halusin vain hänet. Rakastelimme, jos sitä siksi voi kutsua. Kuumat suudelmat kuuman tanssin jälkeen. Tätäkö vapautuminen on? Helpotus, mielihyvä ja sisälläni levinnyt lämpö. 

Et kuitenkaan ollut minun enkä minä sinun. Tunsin tunnesiteen ailahtelevan muodostumisen ja hermostuminen alkoi taas. Mehän vain tanssimme. Se ei ollut rakkautta.

1990, Madrid

Nyt 25-vuotiaana muistellessani tapahtunutta leviää huulilleni aina hymy. En edelleenkään tiedä miehen nimeä, en puhelinnumeroa, ei niitä tarvittu. 19-vuotiaana koin hänen kanssaan vapautumisen. Kaikki oli vain ja ainoastaan minua varten. Olen edelleen ylpeä rohkeudestani. Ilman sitä, en tiedä, mitä olisi tapahtunut. Muisto oli  herätykseni  ja vapaan elämäni aloitus.

Fanni Hynninen