Talven lähestyessä päivät harmaantuvat ja lyhenevät niin, että vallitsevan pimeyden melankolinen ukkospilvi saa hyvinvointimme vaakalaudalle. Arki alkaa muistuttaa itseään toistavaa oravanpyörää, ja kaamosmasennus ottaa ensimmäisiä askeliaan sisäisiin maailmoihimme. Onneksi musiikki – universaali mielihyvän sekä energian tuottaja – toimii valtavana voimavarana elämämme mielekkyyteen. Mikään ei saa kaamosmasennuksesta kärsiviä ihmisiä tuntemaan oloaan paremmaksi kuin Radioheadin, Mitskin sekä Fiona Applen musertavat itsesäälissä sekä pateettisuudessa vellovat tuotannot, vai saako? Onko musiikki, vaikka kuinka kipeän samaistuttavaa ja kaunista se onkin, paras vaihtoehto kaamosmasennuksesta selviämiseen?
“Don’t get any big ideas, they’re not gonna happen”, alkaa Radioheadin vuonna 2007 julkaisema kappale Nude. Samaa teemaa jatkaa Mitski kappaleessaan Last Words Of a Shooting Star: “I couldn’t have changed anyways.” Monien bändien sekä artistien kappaleiden lyriikoissa toistuvat usein teemat masennuksesta, luovuttamisesta, kivusta sekä luopumisesta. Nämä ovat tärkeitä teemoja, joiden käsitteleminen taiteessa on ehdotonta, mutta onko liika altistuminen niille itsetuhoista? Ihmisille on tyypillistä nauttia musiikkia, johon voi samaistua ja peilata omia tuntemuksiaan, jotta itsensä voi kokea nähdyksi sekä kuulluksi. Onhan alakuloisessa mielentilassa luontevaa kuunnella alakuloista musiikkia, mutta onko melankoliassa, ahdistuksessa sekä turtuneessa masennuksen tunteessa tarpeellista velloa ja ruokkia surua lisää alakuloisella musiikilla?
Jotkut voivat kokea surun sekä alakuloisen tunteen lohdullisenakin. Itsesääliä on helppo käyttää muurina muulle kivulle ja pettymyksille, joita voi syntyä ulkoisista tekijöistä kunkin elämässä. Suruun voi myös tottua, ja siten kaikki positiiviset tunteet voivat tuntua vierailta. Tämä pohjautuu aivojen tapaan pitää tuttuja tunteita turvallisina. Pitkittynyt alakulon tunne voi olla merkki masennuksesta, vaikka yksin negatiiviset tunteet eivät suoraan tarkoita yksilön mielenterveyden häiriötä. Etenkin syksyn ja talven aikaan esiintyvää kaamosmasennusta sairastaa Mielenterveyden Keskusliiton mukaan Suomessa diagnosoituna 1-2 prosenttia väestöstä. Lievemmistä oireista kärsii arviolta taas 20-30 prosenttia väestöstä. Toki negatiivisten tunteiden käsitteleminen, esimerkiksi tunnetilaan sopivan musiikin avulla, on adaptiivinen tapa myös päästä niistä yli, mutta pohjamudissa vellominen voi myös hidastaa prosessia voida paremmin.
No pitäisikö aamut mieluummin aloittaa kuuntelemalla up-beat bilemusiikkia tai romcom-elokuvien soundtrackeja? Ei, ellei oma tilanne sitä vaadi. Jyväskylän yliopistossa vuonna 2012 toteutetussa tutkimuksessa surullisen musiikin vaikutuksesta ihmisiin todettiin, että surullinen musiikki laukaisee ihmisissä surullisen tunnereaktion, mutta kyseistä surua ei koettu epämiellyttävänä. Surusta huolimatta musiikista nautittiin. Ehkä siis musiikista seuraavat tunnetilat eivät ikinä ole absoluuttisen hyviä tai huonoja, ne vain tehostavat jo valmiita tunnetiloja ja luovat kuuntelijalle kokemuksen, ettei hän ole yksin. Tutkimusta toteuttanut Jonna Vuoskoski toteaakin, että jokapäiväisessä elämässä suru koetaan negatiivisena tunteena, mutta musiikin herättämän surun laita ei ole näin. Musiikin herättämiä voimakkaita tunteita voi pitää enemmänkin rikkautena elää elämää, jossa taide voi saada aikaan niin vahvoja kokemuksia sekä tunteita.
Aihetta tutkinut Henna-Riikka Peltola kuvasi haastattelussaan Tutkija: surullinen musiikki jopa lohduttaa – ”voi olla kaunista kärsiä hieman” (yle.fi, 13.1.2016) näkemystään: “Jos itsellä on vähän vaikeaa tai on väsynyt tai allapäin niin musiikki ikään kuin vastaa omaa olotilaa. Siitä saa vertaistukea ja ihan suoranaista lohtua. Tietää, että joku muukin kokee samanlaisia tunteita, joku on tehnyt minun tunteistani kauniin biisin. Siitä tulee paitsi vertaistuki niin myös esteettinen arvostus, että vaikka tuntuukin tosi pahalta niin tässä voi olla jopa kaunista kärsiä hieman.” Musiikin herättämä alakulon tunne ei siis välttämättä ole negatiivista, jos se tuottaa myös lohtua kuuntelijalle. Vertaistuesta saa myös hyväksynnän sekä ymmärryksen tuottamaa mielihyvää.
Joillekin siis musiikin tuottamat negatiiviset tunnetilat ovat absoluuttisempia sekä voimakkaampia. Jotkut taas nauttivat melankoliasta, eivätkä juurikaan pidä sitä haitallisena. Jos kaamosmasennuksesta nousemisen kannalta on välttämätöntä kuunnella vain duurivoittoista poppia, ei aamuja kannata aloittaa Dusterin tai Elliott Smithin itsesäälissä vellovilla tuotannoilla. Kaikille sen välttäminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Melankolisen musiikin vaikutus on siis yksilöllistä. Sen kuunteleminen voi pitkittää alakuloisuuden pohjamudista ponnistamista, mutta yksin apean musiikin kuunteleminen ei kerro ihmisen sisäisestä maailmasta juurikaan mitään. Musiikki ei siis ole myrkkyä, vaikka se masentavaa ja melankolista olisi.
Lähteet:
Riina Ottelin 
Milla Oinas 
Joona Levälahti