Elokuun 8. päivänä vuonna 2024 seisoin Otaniemen lukion pääovien edessä odottaen tuntemattoman tulevaisuuden kohtaamista ja ensimmäiseen koulupäivään liittyvän jännityksen hälvenemistä. Koulureppuni pohjalla pyöri vain penaali, ja ilmassa oli yhteisöllisyyttä, vaikka harva vielä tunsikaan toisiaan. Tilanteessa oli paljon tuttua, olimmehan kaikki olleet vastaavassa tilanteessa monesti peruskoulun aikana. Samalla tulevat kurssisuoritukset, uudet ystävyyssuhteet ja pärjääminen toisella asteella jännittivät itse kutakin niin, että vatsanpohjaa kouraisi.
Ensimmäisenä päivänä tutustuimme lähinnä luokkiimme ja lukiorakennukseen emmekä päässeet vielä tavallisten opintojen pariin. Jo tuona päivänä päätin kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä tavoitella jokaiselta kurssilta huippuarvosanoja ja panostaa lukio-opintoihin aivan täysillä. Kun opiskelijan ja opiskelun roolit elämässäni vääjäämättä ylikorostuivat, karsin huomaamattani arjestani pois asioita, jotka tukivat jaksamistani ja tekivät arjesta mielekästä. Koulunkäynti tuntui estävän kaiken muun paitsi suorittamisen, ja pian tämä näkyi sekä hyvinvoinnissani että opiskelumotivaatiossani. Vasta kun sisäistin, että vapaa-ajan riennot tukevat hyvinvointia ja keventävät lukioarkea, aloin saavuttaa tavoitteeni ja jaksaa arjessa paremmin.
Eriasteiset erehdykset ynnä oivallukset ovat värittäneet matkaani ylioppilaaksi, ja hyvä niin: arvosanatavoitteiden justeeraaminen hyvinvoinnin tähden ja muut vähäpätöisemmät haasteet ovat takuulla valmistaneet minua kohtaamaan vastoinkäymisiä. Todettakoon, että jos jonkinmoinen säätäminen ja oman paikan etsiminen kuuluvat myös keskeisesti nuoruuteen. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse oppia kantapään kautta, vaan joskus vanhempien ja viisaampien neuvosta kannattaa ottaa vaari. Esimerkiksi opinto-ohjaajan kehotusta satsata itseään kiehtoviin oppiaineisiin ja edetä opinnoissaan suunnitelmallisesti lienee viisasta noudattaa. Minulle tällainen neuvo annettiin jo vuonna 2024, mutta päädyin soveltamaan vain sen jälkimmäistä osaa.
Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse oppia kantapään kautta, vaan joskus vanhempien ja viisaampien neuvosta kannattaa ottaa vaari.
Vaikka lukiotaipaleen tarkka suunnittelu toi elämääni ennustettavuutta, se rajoitti myös kurssivalintoja ja opiskelijatoimintaan osallistumista. Saatoin olla ilmoittautumatta mielenkiintoisille kursseille ja jättää väliin opiskelijabileitä, sillä pelkäsin jaksamiseni puolesta. Ajattelin, että olennaiseen keskittyminen soisi lisäaikaa kurssisisältöihin perehtymiselle ja ennen kaikkea levolle. En lopulta hyödyntänyt aikaa kumpaankaan, vaan kulutin sitä yhtenään menetettyjen mahdollisuuksien murehtimiseen. Opintojen äärimmäinen priorisointi ei siis ollutkaan oikotie onneen: tulin vain tukahduttaneeksi uteliaisuuteni ja sosiaalisen elämäni. Onneksi abivuonnakin ennättää mukaan moneen ja juhlallisuuksia riittää. Muutoin soimaisin itseäni hölmöydestäni vieläkin.
“Lukioaika on nopeasti ohi”, toitotettiin joka tuutista lukiotaipaleeni alussa, eivätkä viestintuojat olleet väärässä. Vaikka lukuisat eri versiot lausahduksesta iskostuivat mieleeni, en kyennyt silloin käsittämään, etteivät lukiomme pukeutumispäivät saati synkät talviaamut, jolloin lumikinosten läpi aamutunnille tarpominen sapetti, jatkuisi loputtomiin. En voi olettaa, että elämänvaiheen rajallisuuden ymmärtäminen olisi muuttanut kurssivalintojani tai kannustanut minua suhtautumaan uteliaasti opiskelijatoimintaan. Lienee hyvinkin mahdollista, ettei ymmärryksellä olisi ollut mitään vaikutusta. Toivon silti, että olisin jo ensimmäisenä syksynä luopunut ehdottomuudestani, uskaltanut elää hieman holtittomammin ja ollut avoimempi uusille kokemuksille. Kenties silloin en haikailisi jo yliopistoon viettämään opiskelijaelämää ja paikkailemaan lukiokokemustani. Otislainen: muistathan välillä vaihtaa myös vapaalle ja varjella hyvinvointiasi!
Sadan Mohamed Tayeb 
Salla Säylä