Huojuva talo on Antti Mikkolan dramatisointi Maria Jotunin vuonna 1935 kirjoittamasta samannimisestä klassikkoromaanista. Tämä Tampereen Teatterin Tapiolan kulttuurikeskuksen Louhisalissa esittämä näytelmä kääntää romaanin perinteiset sukupuoliroolit ympäri ja muuttaa näin ollen koko klassikon aivan uuteen muotoon. Katsojan on aika varautua sukeltamaan synkkään ja väkivaltaa täynnä olevaan tarinaan, jossa uhrina ei olekaan kliseiden mukaisesti nainen.
Näytelmä alkaa Eeron (Arttu Ratinen) istuessa yksin keskellä lavaa terapeutin (Ville Majamaa) kutsuessa häntä nimeltä. Tämän jälkeen Eero alkaa kertaamaan elämäänsä ja eritoten viime vuosia, jotka ovat muuttaneet hänen elämänsä pysyvästi. Kerrontaa tukevat pikaiset katsahdukset Eeron lapsuuteen, ja näin katsoja pääsee yhä syvemmälle tarinan ytimeen. Lea (Anna-Maija Tuokko) tapaa Eeron tanssin pyörteissä ja ikään kuin varastaa hänet ystävältään Aulikilta (Mari Turunen), joka osoittaa kiinnostustaan Eeroon ensimmäisenä. Tästä alkaa Eeron monta vuotta kestävä piina, jonka syntymästä hänellä ei ollut vielä tietoakaan.
Näyttelijöiden eläytyminen on todella vakuuttavaa. Katsoja joutuu tosissaan pelkäämään viattoman ja uhriksi joutuvan Eeron puolesta, Lean heitellessä häntä ympäri lavaa. Kemia Tuokon ja Ratisen välillä on aivan mahtavaa, ja he onnistuvat näyttelijän taidoillaan luomaan painostavan ja ahdistavan ilmapiirin lavalle. Katsojana pystyy helposti samaistumaan Ratisen näyttelemän Eeron rooliin, kun tämä poloinen mies joutuu täysin narsistisen hullun pauloihin. Kauhua ei joudu kokemaan ainostaan Eero, vaan myös parin yhteiset lapset. Näyttelijöitä lasten rooleissa ei ole, vaan lapset esitellään katsojille äänitehosteiden ja vilttien avulla.
Lavastus näytelmässä pysyy koko ajan samana, ja koko lavaa käytetään hyväksi eri kohtauksissa. Tapahtumapaikat vaihtelevat pariskunnan kolkosta asunnosta aina lämpimään iltaan kesämökillä. Lavasteita käytetään hyväksi jokaisessa kohtauksessa ja pöytää saatetaan yhtäkkiä käyttää veneenä tai vaikkapa sairaalan operointipöytänä. Ovia lavalla on kolme, ja niiden avulla liikutaan huoneesta toiseen tai kokonaan ulos asunnosta. Lavan takana on myös nauhaverho, johon heijastuu näytelmän aikana kuvia ihmisten kasvoista, jotka sitten hajoavat yhtäkkiä palasiksi. Ne myös osittain ennakoivat pariskunnan karua loppua. Näytelmän teossa on otettu huomioon myös ulkomaalaiset katsojat, ja heille apuna tulkinnassa ovat englanninkieliset tekstitykset lavan yläpuolella.
Kaikin puolin näytelmä jättää täysin sanattomaksi. Sen sisältämän raakuuden ja väkivallan ohella voi siitä kuitenkin löytää pieniä palasia huumoria, joista osa kytkeytyy vahvasti Eeron saamattomaan veljeen Toniin (Antti Tiensuu). Musiikkia ei näytelmässä paljoakaan ole, mutta ne pienet rippeet on ajoitettu juuri oikeisiin kohtiin. Näytelmä nostattaa pintaan paljon erilaisia tunteita ja se saa pohtimaan ihmiselämän arvokkuutta sekä tasa-arvoisuutta. Sukupuoliroolien ympäri kääntäminen on tässä tapauksessa aivan täydellinen ratkaisu, sillä miesten kokemasta väkivallasta puhutaan hyvin harvoin. On mahtavaa, että jostakin näin vakavasta ja todellisesta ongelmasta on luotu näytelmä, joka ottaa käsittelyyn pienimmätkin asiat ihmisen elämässä. Perheväkivalta on vakava ongelma, ja kaikkien tulee voida hakea apua sukupuolesta tai iästä riippumatta.