Uudet työskentelytavat ovat kiinnostaneet Katja Uksilaa aina – Mikä saa hänet kiinnostumaan taiteesta?

Muuttuvan alan lehtori

Katja Uksila toimii median ja kuvataiteen lehtorina Otaniemen lukiossa, johon hän päätyi osittain sattumalta. Tätä ennen hän on työskennellyt opettajana ja rehtorina muissa kouluissa. Oletuksena on, että taideopettaja on kiinnostunut aineestaan. Mikä lopulta saa taideopettajan kiinnostumaan taiteesta?

Missä vaiheessa tiesit taiteen ja sen opettamisen olevan juttusi?

Olen tavallaan tiennyt sen aina, ihan alusta asti. Olisinkohan ollut lukiossa, kun piti päättää, minne lähtee opiskelemaan niin minulla taisi olla kaksi vaihtoehtoa: joko lähteä taidealalle tai kuvataideopettajaksi. Pääsin molempiin, mutta valitsin kuvataideopettajan, koska se tuntui jotenkin kiinnostavammalta.

Oliko alapäätöksen taustalla jokin taideteos tai elokuva, joka herätti kiinnostuksen taiteeseen?

Sanoisin, että niitä on ollut varmaan useita. Ylipäätään taide on vaikuttavaa, että en ehkä pysty sanomaan yhtä erityistä. Taiteen tekeminen, kokeminen ja opettaminen ovat minua aina kiinnostanut, joten tavallaan kaikki on kiinnostavaa ja merkityksellistä.

Miten taiteen opetus on muuttunut omista opiskeluistasi tähän päivään?

Konkreettisesti työvälineet ovat muuttuneet, koska olen sen verran vanha nörtti, että kuvan digitaalisuus on tullut minun opiskeluaikana. Esimerkiksi yliopistossa, kun opiskelimme elokuvaa, kuvasimme dv-nauhoille, siirsimme tietokoneelle, digitoimme ja vasta sitten lähdimme editoimaan eli maailma on muuttunut aika paljonkin. Muistan, että olisiko yliopistossa jotkut kokeilleet kuvata diginä kokonaan omat elokuvaprojektinsa ja siitä ajateltiin: “Voi ei, joku ei käytäkään näitä dv-nauhoja vaan kuvaa ihan suoraan diginä, mitä ihmettä?”

Se oli hyvin kokeellista ja nyt kaikki kuvaa diginä. Se, mitä tässä kahdessakymmenessä vuodessa on tapahtunut, on digitaalinen vallankumous. Olen nähnyt ja elänyt sen. Myös ohjelmat ja ohjelmistot ovat muuttuneet ja se on mielestäni aina kiinnostavaa seurata sitä ja ottaa haltuun uutta, mitä on tulossa.

Kuvataiteessa varmaan yleisimmin se digitaalinen tekeminen on tullut osaksi arkipäivää, mutta ei ehkä niin vahvasti, kuin liikkuvassa kuvassa. Elokuvassa filmi ja dv-nauhat, ehkä filmi erityisesti on ollut vähän sellainen vedenjakaja, koska se on ollut niin kallista, että harvalla on ollut pääsy siihen työvälineeseen. Nykyään kaikilla on siihen pääsy; kaikilla on videokamera taskussa. Siitä on tullut paljon tasa-arvoisempi ja se on myös muuttanut elokuvataidetta ja ylipäätään taidetta ja taidekenttää, kun yhtäkkiä kaikilla on pääsy siihen työvälineeseen.

Sama juttu valokuvauksessa: analoginen valokuvaus sinnittelee yhtenä työvälineenä ja taidemuotona siitä huolimatta, että nykyään se onkin ehkä vähän kallista. Se on myös upeaa. Digitaalisuuden rinnalle tarvitaan välillä käsityötä ja käsin tekemistä, myös elokuvassa, koska nämä kaksi eivät sulje toisiaan mitenkään pois ja se on itse asiassa sellaista kulttuurihistoriaa, mitä ei haluaisi, että se katoaisin.

Täytyy sanoa, että vanhat tekniikat eivät ole kadonneet mihinkään. Meilläkin täällä lukiossa on opiskelijoita, jotka haluavat kuvata vaikka filmillä, mitä arvostan suuresti. On sellaisia, jotka haluavat käyttää vanhoja filmikameroita. Yksi on tekemässä mediadiplomia filmille kuvatusta materiaalista, mikä on mielestäni aivan uskomattoman hienoa.

Sanoit elokuvan digitalisoituessa, että sitä toisaalta kauhisteltiin ja toisaalta kiinnostuttiin tutkimaan uusia työtapoja. Miten koit tämän itse?

En ole filmikuvausta tehnyt vaan kuvannut dv-nauhalle. Filmistä digitalisuuteen siirtymisessä oli välissä video- eli magneettinauhojen aika, johon viittaan dv-nauhoilla. Siitä hypättiin digitaalisuuteen.

Hyppäsin suoraan uuteen tekniikkaan, koska digitaalisuus oli nopeampaa ja helpompaa, kun pystyi suoraan kuvaamaan muistikortille ja suoraan pääsi editoimaan. Olen opetellut heti kaiken uuden ehkä enemmän käytännöllisistä syistä. On saanut toteutettua niitä visioita, joita on halunnut.

Sanoit myös, että nykyään on helpompi kuvata elokuvia, koska kaikilla on videokamera taskussa ja taiteen tekemisestä on tullut myös tasaveroisempaa. Onko liikkuvan kuvan suuri määrä muuttanut tätä taidemuotoa?

Elokuva taidemuotona ei ole muuttunut hirveästi: elokuvat ovat yhä 1-3 tunnin mittaisia tarinoita, joita esitetään. Ehkä televisio on ollut isompi muutos elokuvataiteeseen. Televisio on esittänyt uusia formaatteja kuten tv-sarjat ja siihen liittyvä jaksottaisuus. Se on ollut isompi muodon rikkoja kuin se, että nyt kuvataan valtavasti videota. 

Ehkä somekin on luonut uusia muotoja, mutta ei se elokuva ole kadonnut mihinkään. Yhä me haluamme katsoa elokuvia ja me haluamme, että meille kerrotaan rauhassa jokin tarina ja ihmiset haluavat myös tehdä elokuvia. Ehkä somevideon kuvaamiseen liittyvät työskentelytavat toisiinsa limittyy ja lomittuu ja saattavat vuotaa elokuvataiteen tai tv-sarjojen puolella, mikä on mielestäni kiinnostavaa.

Onhan kaikenlaisia hybridejä kuten viiden minuutin tv-sarja jaksoja olemassa, joita jengi katsoo puhelimiltaan. En tiedä, olenko se ihminen sanomaan, mikä on muuttunut. Mielestäni kaikki nämä elävät hyvin rinnakkain, joista opiskelijat voivat saada innoitusta. En näe, että täällä olisi kuihtumassa jotain vaan enemmänkin ne elävät rinnakkain, mikä on hyvä asia.

Koska kaikilla on se kamera taskussa, on oletus siitä, että elokuvien, tv-sarjan tai minkä tahansa liikkuvan kuvan teoksen kuvaaminen on todella helppoa. Monelle opiskelijalle täällä [Otaniemen lukiossa] tulee yllätyksenä, miten paljon työtä elokuvan tekeminen vaatii. Opetan tavallaan elokuvasivistystä ja tekemisen sivistystä.

Eli, kun oppii itse tekemään, huomaa, että tekemisprosessi on aika raskas, jossa on paljon osia, joita tulee ottaa huomioon. Silloin osaa myös arvostaa niitä elokuvia ja videoita, joita katsot. Kun näet vaikka tosi hyvin tehdyn mainoksen TikTokissa niin sen takana on valtavasti työtä. Aika harvassa on sellaiset, jotka ovat sattumalta saavuttaneet suuren suosion. Muoto on se, mikä tulee saada haltuun ja se vaatii työstämistä ja ajatustyötä. Se ei synny helposti, jota minä myös opetan.

Vihdin Uutisten uutisessa Uksila sanoo: “Mutta olen kiinnostunut kaikesta kuvataiteesta.”

Mikä kuvataiteessa ja ylipäätänsä taiteessa sekä taiteen opetuksessa on, että kaikki kiinnostavat? 

Se, miten taide voi välittää viestejä. Taide voi välittää tarinoita, toisen ihmisen kokemusmaailmaa ja sen ajatuksia. Se on se, mitä itse haluaisi tuottaa taitelijana tai taiteentekijänä ja -kokijana kokea. Taide voi parhaimmillaan välittää jotain totuudellista, jotain joka on meissä perusinhimmillistä. 

Olemme tosi syvien asioiden äärellä taiteen parissa ja se on siinä ehdoton vahvuus. Taiteen reuna-alueilla – puhutaan jo viihteestä ja eskapismista – on niilläkin arvo, että voimme kokea teoksia, jotka on mietitty ja se on tavallaan sellaista järjestystä kaaokseen.

Se on ihanaa, jos joku kertoo meille mahtavan tarinan, joka vetoaa meihin ja meidän tunteisiin ja saa kokea turvallisesti sellaisia tunteita, jotka normaalisti heittäisi elämäsi viikoiksi sekaisin. Taideteoksen, sen elokuvan aikana voit kokea jotain turvallisesti vaikka pelon tai kauhun – kuka sellaista haluaisi kokea, ehkä joku – tai ihastumisen tai rakkauden. Se on mahtavaa, jos joku tekijä pystyy sen meille välittämään. Sitä minä arvostan taiteentekijöissä ja pyrkisin itse taiteentekijänä saamaan sen mahdollisimman vaikuttavan totuudellisen teoksen aikaiseksi.

Se on taiteen tehtävä: tallentamista, viestin välittämistä ja tarinan kerrontaa ja se on meidän ihmisyyden välittämistä ja esittämistä. Siinä on aika paljon taiteen tehtävänä. Miksi siitä ei olisi kiinnostunut? Mielestäni kaikkien pitäisi olla kiinnostunut taiteesta.

Samassa Vihdinuutisten uutisessa Uksila kertoo Jyväskylän kuvataidekoulun ja kuvataiteen opetuksen yhdistävänä tekijänä olevan yhteisöllisyys.

Koetko olevasi enemmän introvertti vai ekstrovertti ja miten se on näkynyt taidetta tekiessäsi tai sitä opettaessasi?

Aika vaikea kysymys. Olen varmaan siinä puolessa välissä tai ehkä enemmän kuitenkin introvertti, mutta ei täysin sisäänpäin kääntyneenä. Jos en olisi lähtenyt opettajaksi, minusta olisi varmaan tullut editoija, koska rakastan editointiohjelmia niin paljon. 

Eikä kuitenkaan niin, että haluaisi kaiken tehdä aina yksin. Sen takia olen opettaja, koska työ opiskelijoiden kanssa on kaikkein parasta. Opiskelijat ehkä löytävät jotain tai heillä syttyy jokin kipinä ja innostus omaan tekemiseen ja se on se, minkä takia tätä työtä tehdään. Vaikea määritellä itseään ekstrovertti-introvertti-akselilla ja se on muutenkin ehkä hieman vanhentunut käsitys.

Taide- ja kulttuurialojen tila puhututtaa ja erityisesti se, miten niitä tulisi rahoittaa valtion toimesta. Hallitus esitteli viime vuonna taide- ja kulttuuria-aloille suuria leikkauksia: Elokuvasäätiöltä puoli miljoonaa euroa ja kokonaisuudessaan aloilta 17,4 miljoonaa euroa. Nämä leikkaukset lopulta peruttiin.

Mihin tarvitsemme taidetta nyt ja tulevaisuudessa?

Juuri siihen, mitä sanoin aikaisemmin eli ihmisten tarinoiden kertomiseen ja tallentamiseen. Mikään muu ei niitä voi tallentaa kuin taide ja se on taiteen tehtävä. Suomen elokuvantekijät kirjoittivat myös vastauksen leikkauksiin, että elokuva-alaan sijoitetut rahat tulevat kymmenkertaisena takaisin. Kysyntä on niin kovaa, että halutaan uusia elokuvia ja tv-sarjoja. Suomalaisia näyttelijöitä menee ulkomaille ja vetää huikeita rooleja esimerkiksi Mel Gibsonin Jeesus-elokuvassa Jeesusta esittää suomalainen näyttelijä.

Hallituksen meininki on välillä todella kummallista. Jos halutaan mennä talous edellä, katsokaa lukuja, mitä elokuva-alalla tapahtuu. Se ei ole mikään riskisijoitus, se on sijoitus tulevaisuuteen ja se on myös taloudellista voittoa tuottava sijoitus.

Työlääseen tekemisvaiheeseen menee aikaa. Siinä on työryhmiä, monta ihmistä, jotka tarvitsevat kuukausipalkkaa, että he pystyvät tekemään työtään. Eihän meillä olisi elokuvia, tv-sarjoja, ei mitään, jos näitä tukia ei olisi tekemisvaiheeseen. Tuo [leikkaaminen] on ihmeellistä ajattelua ja hyvä, että ne [leikkaukset] peruttiin.

Miten päädyit Otaniemen lukioon median ja kuvataiteen opettajaksi?

Valmistumisen jälkeen olen koko ajan ollut töissä koulussa ja kaikkialla olen opettanut elokuvaa. Olen tavallaan syöttänyt sisään elokuvasivistystä ja elokuvataidetta, vaikka leipätyöni on ollut kuvataiteen opettaminen. Pääsin Vihtiin rehtoriksi, jossa jatkoin elokuvan opettamista ja elokuvakurssien vetämistä neljä vuotta, kunnes tajusin, että minulla on ikävä opiskelijoita ja opettamista.

Hain tänne ja pääsin ja tämä tuntui siltä, että olen aivan oikeassa paikassa. Täällä pystyn opettamaan ykkösasiana elokuvaa, mitä rakastan kaikkein eniten. Voin vetää myös kuviskursseja, miksi ei. Tämä kombo sopii minulle todella hyvin.

Olen kiitollinen, että saan olla täällä töissä. Loppujen lopuksi kaikki on vähän sattumasta kiinni: sattumalta Otaniemen lukiossa sattui olemaan mediaopettajan paikka auki, hain ja täällä ollaan. En ole katunut päivääkään.

Otaniemen lukiossa media keskittyy erityisesti elokuvaan. Olet sanonut mediakursseilla, että nykyelokuvat ovat todella pimeitä.

Totta. Ei kaikki, mutta allekirjoitan kyllä. Nykyelokuvat tosiaan ovat aika pimeitä värimäärittelyltään, mutta se johtuu osittain juuri tästä kokeellisuuden ajasta, jossa vielä kokeillaan digitaalisia värimäärittely-työkaluja. Siinä on monissa tuotannoissa menty vähän överiksi suuntaan ja toiseen.

Mitä hyvää nykyelokuvassa on? Mikä asia on paremmin kuin ennen?

Yksi asia on, että nykyelokuvassa tarinat ovat monipuolisempia kuin ennen ja esimerkiksi vähemmistöjen ääni pääsee elokuvissa paljon paremmin nykyään esille. Elokuvasta on myös tullut paljon tietoisempi omista troopeistaan tai stereotypioistaan ja elokuvantekijät ovat oppineet niitä rikkomaan tai käyttämään niitä tietoisemmin. Eli ei niin, että “näin on aina tehty ja sen takia mekin teemme näin” vaan on katsottu peiliin ja mietitty, voidaan tehdä tällaista, onko tämä hyvä juttu, onko tämä jollekin loukkaavaa, onko tämä turvallista.

On alettu kertomaan tarinoita, jotka on aikaisemmin jäänyt pimentoon tai, joita ei ole kerrottu, tallennettu lainkaan. Tällaiset elokuvat ovat alkaneet tulla, joka on todella hyvä juttu ja se on äärimmäisen kiinnostavaa ja tarpeellista.

Tämä on minun omaa tulkintaani, mutta näen suurempaakin aaltoliikettä elokuvahistoriallisesti. Uskon, että nyt kokeellisuuden aallonharjalla digitaalisuus, sosiaalisen median ja liikkuvan kuvan ylivalta, tekoälyvideoiden tuleminen tulee muuttamaan. Tässä ajassa kokeillaan paljon, mutta kaikella muutokselle on aina vastavoima, ja ihmiset alkavat kaipaamaan perinteistä tarinankerrontaa ja klassista elokuvaa. Halutaan pois kokeellisuudesta ja palataan klassiseen – ei välttämättä eeppiseen elokuvaan, mutta johonkin.

Voi olla, että sitä haetaan 40-luvun elokuvasta. Tällaista aaltoliikettä on ollut ennenkin. 60-luvulla elokuvassa ruvettiin muotoa rikkomaan, production codet heitettiin pois ja tuli Hollywoodit ja muut. Luulen, että elämme kokeellisen ajan jälkimaininkeja ja katsotaan, mihin tämä johtaa ja, mikä on elokuvan tulevaisuus. Minulla on sellainen tunne, että tässä on jokin muutos tapahtumassa, mutta vielä kokeillaan.

Tässä on tullut liikaa välineitä, joita pitää vähän haistella ja makustella ja sitten palataan klassiseen. Lisäksi nykyelokuvissa on aivan liikaa drone-shotteja ja gimbalilla kuvattuja kuvia. Aivan kuin elokuvassa ei kuva saisi enää ollenkaan pysyä paikallaan tai olla ihmisen näkökulmasta.

Tämä haastattelu julkaistaan joulukuussa, ja lehden teemana on hyvinvointi. Mitä vinkkejä sinulla on hyvinvointiin tai miten itse rentoudut?

Rentoudun katsomalla elokuvia. Elämäni tilanne on tällä hetkellä se, että meillä on tällä hetkellä kaksi ja puolivuotias maailman ihanin tyttö kotona, mutta hänen kanssaan ei voi katsoa elokuvia vielä. Jos saan hetken, että saan katsoa elokuvaa niin todellakin katson.

Vinkkinä muille: katsokaa elokuvia ja uskaltautukaa katsomaan elokuva, mitä ette normaalisti ikinä katsoisi esimerkiksi yhdysvaltojen elokuvatuotannon ulkopuolelta. Vieläkin elämme kummallisessa kuplassa, että yhdysvalloista tulevat elokuvat ovat parhaita ja hyviä, kun meillä on täällä suomalaistakin elokuvaa ja suomalaisia elokuvantekijöitä, joka on aivan loistavaa.

Hyvinvointivinkkinä: katsokaa jokin suomalainen elokuva. Kaikki ennakko-oletukset romukoppaan, menkää Yle Areenaan tai mikä parasta elokuvateatteriin katsomaan elokuvaa, sellaista, mitä et ole ikinä aikaisemmin nähnyt. Se voi olla erittäin puhdistava ja mielenkiintoinen kokemus, joka jää mieleen. Ehottomasti uutta elokuvaa katsomaan.

Artikkelikuva: Joona Levälahti.