Elimme kesän viimeisiä lomapäiviä. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja rannan hiekka poltteli jalkapohjia. Kuulin, kuinka puut humisivat selkäni takana ja veteen muodostuvat pienet aallot hakkasivat hiljaa veneemme kylkeen. Sain vihdoin rauhoittua. Kotona oli taas ollut riitaa, enkä kestänyt sitä enää hetkeäkään. Siellä odotti taas huuto ja pelko, mutta ei täällä. Täällä olimme vain minä ja Hemmo. Valitsimme juuri tämän rannan, koska Hemmon mielestä rannan takana heiluvat puut näyttivät aivan suuren ritarilinnan torneilta. Sellainen Hemmo oli, antoi aina mielikuvituksensa temmeltää vapaana. Pelkästään huomio rannan ritarilinnasta oli saanut minut rantautumisen puolelle, mutta kun huomasimme rantakalliolle pystytetyn pallogrillin, olimme kumpikin varmoja valinnasta.
Ja siinä me nyt sitten makailimme vatsat pullollaan juuri grillattua makkaraa. Tykkäsin grillata makkarat aina aivan pikimustiksi, mutta Hemmo otti omansa pois ritilältä aikaisemmin. Palanut makkara kuulemma aiheuttaa tauteja, tai niin ainakin Hemmon äiti oli väittänyt. Kuuntelin jälleen, miten vesi hakkasi veneemme kylkeä. Ääni toi mieleeni muistot vanhasta veneretkestä mökkimme lähisaareen. Muistin retken tarkkaan.
Pakkasimme eväät ja tavarat valmiiksi edeltävänä iltana. Sämpylöitä, mehuja ja paketeittain makkaroita, jotka käräytin tuttuun tapaan nokisiksi saakka. Otimme mukaan myös teltan ja makuupusseja sekä jalkapallon. Olimme isän kanssa vieläkin aivan futishuumassa. Olimmehan vasta muutama ilta sitten katsoneet, kuinka Maradona taituroi avuttomien englantilaispakkien ohi. En yleensä saanut valvoa niin myöhään, mutta tällä kertaa isä oli myöntynyt silmät liimautuneina ruutuun. Rannalla äippä otti aurinkoa, kun me pelasimme jalkapalloa. Minä olin Maradona, isä toimi maalivahtina ja siskoni oli toivoton puolustaja, jonka ohi pyyhälsin tukka hulmuten – kuin argentiinalaistähti itse. Äitiä sanoin aina äipäksi, mutta isä ei tykännyt nimityksestä iskä tai isi. Ne kuulostivat kuulemma lapsellisilta. Isä oli tarkka muistakin asioista. Meidän piti olla aina edustavan näköisiä vieraiden silmissä, vaatteiden piti olla puhtaat, kuten silloinkin hänen päällään ollut vitivalkoinen liivi. Työasioista en edes uskaltanut kysyä.
Voi ei! Liivi! Olin jättänyt sen mökin rannalle maahan lojumaan. Tökin unisen Hemmon hereille ja lähdimme äkkiä kiiruhtamaan takaisin mökille. Matkalla Hemmo kyseli, mikä minulla oli, mutta en vastannut. Olin liian keskittynyt ajattelemaan, mitä tapahtuisi mökille palatessamme. Mökille oli enää kolmisensataa metriä, kun takaamme kuului ukkosen jylähdys ja aiemmin niin kirkkaan sininen taivas muuttui tumman harmaaksi. Hemmo huomauttikin minulle nousevasta myrskystä, mutta minua pelotti enemmän, mikä odotti rannassa.
Topias Pätäri