Kaunokirjallisuus on tuhansia vuosia vanha taiteen muoto: siinä sanat ja niiden sommittelu vievät uusiin ulottuvuuksiin ja pois tästä hetkestä. Sen pohjalta on muokkautunut nykyisenlainen ihmiskunta ja länsimainen sivilisaatio kulttuureineen. Kaunokirjallisuus on siis ollut antiikin ajasta lähtien välttämätöntä kulttuurin kehitykselle. Onko se sitä edelleen? Kuka tarvitsee kaunokirjallisuutta nykyisen teknologian ja tiedon maailmassa? Tarvitaanko enää edes kulttuuria ja sen kehitystä?
Kysyin eräältä henkilöltä, tarvitaanko kaunokirjallisuutta hänen mielestään mihinkään. Hän vastasi, että ei oikeastaan, korkeintaan viihteeksi. Tämä henkilö ei ole mikään lukutoukka, enkä ole minäkään, mutta silti olen eri mieltä. Ihmisen yksilölliset motiivit ja kokemukset kaunokirjallisuuden parissa selkeästi muokkaavat yksilön mielipidettä kaunokirjallisuuden tarpeellisuudesta. Tämä kyseinen henkilö totesi myös, että kaunokirjallisuudella on ollut toki historiaan suuri vaikutus, mutta nykyään se on tarpeettomampaa. Voimmeko siis pitää kaunokirjallisuutta tarpeellisena vain, jos osa uskoo niin?
Kaunokirjallisuus on kuvataiteen jälkeen maailman vanhin taiteenmuoto. Jo muinaisessa Egyptissä kerrottiin sankaritarinoita, jotka kaiverrettiin hieroglyfein palatsien seiniin ja pylväisiin. Antiikin ajalla 1200 vuotta ennen ajanlaskun alkua syntyivät draama ja lyriikka, kaunokirjallisuuden eräät alalajit. Teatteri ja runous olivat viihdettä jo silloin, ja niistä osa on säilynyt kirjoitettuina teksteinä. Keskiajalla kirjallisuuden näkökulmia rajasi uskonto. Renessanssin ajan koittaessa syntyi kirjapainotaito, joka mullisti kirjallisuutta: painetun tekstin ja kirjallisuuden levityksestä tuli huomattavasti helpompaa. 1600-luvulla draaman kirjoittamisen suosio nousi jälleen: Renessanssin ja barokin ajalla vaikuttanut Shakespeare ja klassismin Moliere kirjoittivat näytelmiä. Austen, Tolstoi ja Poe olivat 1800-luvulla keskeisimpiä kirjailijoita. Myös suomalaiselle kirjallisuudelle tärkeä Kalevala syntyi tähän kansallisromantiikan aikaan. 1900-luvulla syntyi modernismi, ja 1960-lvulla postmodernismi, eli nykykirjallisuus. Kaunokirjallisuus on ottanut aina aineksia ajalle tyypillisistä tapahtumista ja on siten tärkeä osa historiaa ja sen tuntemusta. Historiaa tuntemalla ihminen oppii myös tuntemaan, millainen kokonaisuus ihminen itsessään on.
Lukiessaan kaunokirjallisuutta ihminen saa mahdollisuuden kokea asioita, joita ei todellisuudessa kenties ole mahdollista kokea; lukija voi hypätä ajasta tai ulottuvuudesta toiseen. Hän voi seurata sivusta historian käännöskohtia: hän voi olla mukana, kun Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan mantereen, tai kun Hitler nousi natsi-Saksan johtoon. Lukija voi lentää, astua tuntemattomille planeetoille, sotia hirviöitä vastaan tai käydä velhokoulua. Hänen on mahdollista seurata täysin fiktiivisiä asioita tapahtuvan aivan hänen silmiensä edessä. Hän voi myös kokea realistisempia asioita, esimerkiksi kokea palavan rakkauden toisen henkilön silmin.
Kaunokirjallisuus antaa myös kykyä pohtia: ihminen oppii syvempää ajattelua runon tai tekstikatkelman sanomaa tai teemaa etsiessään. Esimerkiksi runoissa on paljon symboliikkaa ja vertauskuvia, joita ei heti välttämättä ymmärrä: erilaiset värit ja luonnonilmiöt kuvastavat usein tunteita, ja esimerkiksi jokin esine voi olla vertaus johonkin henkilöön tai tapahtumaan, joka on runon kannalta oleellinen. Kaunokirjallisuudessa käytetään laajalti symboliikkaa, joten sitä tuntemalla piilotetut sanomat voivat paljastua. Jokaisen tulisi osata ajatella pintaa syvemmälle. Nykyaikana tämä on tärkeä taito esimerkiksi median välittämien tekstien sanomien tulkinnassa. Asioita on helppoa esimerkiksi kaunistella, sivuuttaa, vähätellä tai jättää kertomatta tekstin muodossa. Ihmisen kyetessä ajattelemaan tekstin takana olevia asioita enemmän kuin pintapuolisesti, hän voi sitä kautta välttyä väärältä tiedolta ja harhaanjohdatukselta.
Historian läpi kaunokirjallisuus on toiminut väylänä sivistää, opettaa ja viihdyttää ihmisiä. Onko se sitä enää nykyään? Nykyajan teknologia, joka ympäröi meitä kaikkialla, on vienyt jalansijaa kaunokirjallisuudelta. Viihdettä on tarjolla missä tahansa, ja lukeminen jää vähemmälle. Mihin siis enää tarvitaan tulevia klassikkonäytelmiä tai romaaneja? Kuinka moni valitsee tänä päivänä teknologian tarjonnan ja kirjan väliltä kirjan?
Kaunokirjallisuutta tarvitaan, jotta ihminen oppisi lukemaan; ei vain koulukirjojen tai netti-ilmoitusten tekstejä, vaan myös tekstiä, jolla on historia, tavoite ja sanoma. Esimerkiksi keskiajan kirjailija Dante Alghierin 1300-luvulla kirjoittama runoelma Jumalainen näytelmä kertoo vaelluksesta helvetissä ja kiirastulessa ja lopulta paratiisin saavuttamisesta. Teoksen tavoitetta ja sanomaa voidaan Danten mukaan tarkastella useasta näkökulmasta: sitä voidaan pitää vain matkakertomuksena hänen maanpakonsa aikana, allegorisena oman sielunsa puhdistamisena tai esimerkiksi kannanottona ajan yhteiskunnan moraalisesta rappiosta. Jumalaisella näytelmällä on historia yhtenä keskiajan keskeisimpänä teoksena, mutta lisäksi se kertoo myös keskiajan ihmisen elämästä, motiiveista ja peloista: kuoleman jälkeiseen kadotukseen joutumisesta. Historian tuntemus auttaa tuntemaan ihmistä kokonaisuutena, ja osana maailmaa. Koska kaunokirjallisuus on ollut historian saatossa suuri tekijä, kaunokirjallisuuden tuntemus on linkitetty myös historian eri aikakausien ja tapahtumien tuntemiseen.
Taide, myös kaunokirjallisuus, herättää ajatuksia: se voi herättää inspiraation, tai esimerkiksi motivaation elämänmuutokseen. Toki elokuva tai maalaus voi saada aikaan täysin samanlaisen vaikutuksen, mutta taiteen- ja viihteenlajeista kirjallisuus on hiipuvin. Kirjan lukeminen mielletään ehkä nykymaailmassa liian hitaaksi ja pitkäveteiseksi viihteeksi. Se on kuitenkin kestävää: teksti kestää aikaa ja on pysyvää. Se myös kulkee suullisena tietona, ja on kulkenut ajan saatossakin: jo antiikin ajalta lähtien kirjailijat ovat esittäneet ja pohtineet teoksiaan suullisesti, ja esimerkiksi keskiajalla uskonnollisuuden rinnalla trubaduurit lauloivat runoutta ja näytelmiä tavalliselle kansalle. Kaunokirjallisuus antaa jokaiselle tilaa ajatella ja kuvitella itse tekstin tapahtuman ja sanoman, ilman että joku maalaa tai näyttää sen ”valmiina” ja omanlaisenaan. Kaunokirjallisuus tukee yksilöllistä ajattelua.
Kuka siis tarvitsee viihdettä, sivistystä, historiaa tai vaikka inspiraatiota? Kaikki. Kaikkien tulisi lukea edes muutama kaunokirjallisuuden eri lajien edustaja. Ihmisten kuuluu tietää, mistä teokset ja asiat tulevat ja miten tästä maailmasta on tullut sellainen kuin se on. Nykyajan yhteiskunnissa tarvitaan yleissivistystä, mutta myös historian ja kulttuurin tuntemusta. Ihminen tarvitsee kykyä lukea muutakin kuin vain mainoksia tai etikettejä: ihmisten tulisi kasvattaa kykyä ajatuksen syvyyteen ja asioiden tarkasteluun eri näkökulmista. Jos ei pidä lukemisesta, sille ei tietenkään voi mitään. Silti ihmisten yleissivistyksen vuoksi jokaisella tulisi olla edes jonkinlaista kaunokirjallisuuden tuntemusta. Kuten historia kertoo, kaunokirjallisuuden varaan on rakentunut perusteet nykyiselle ihmiskunnalle ja kulttuurille – maailmalle, jossa elämämme.
Jos tulevaisuudessa ihmiset eivät kykene hallitsemaan historiaa, kulttuuria tai ajatuksen laajuutta, ne menettävät merkityksensä. Yksilöllisen ja kriittisen ajattelun puuttuminen voisi muuttaa ihmisistä helposti tottelevia massoja, ja kulttuurin ja historian unohtaminen voisi alkaa hitaasti hajottaa yhteiskunnan perusteita. Ihmisten lisäksi tulevaisuus tarvitsee kaunokirjallisuutta. Jos tämä hetki, juuri nyt, on huomenna jo historiaa, niin eikö pitäisi kirjoittaa tämän päivän näköisiä tekstejä tulevaisuuden ihmisille?