Maaliskuun loppu on aikaa, jolloin kevään ylioppilaskirjoitukset ovat vihdoinkin ohitse. Monet kokevat tämän ajan huojentavaksi vapaudeksi, joka sulkee raastavan stressin omaan lokeroonsa ilman mahdollisuutta paosta. Osalle kirjoitusten loppuminen merkitsee kuitenkin vain yhden stressinaheuttajan kuolemaa ja toisen nousua ensimmäiselle sijalle: nimittäin keväällä monet osallistuvat ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen pääsykokeisiin.
Abivuosi tunnetaan rankkana ja stressaavana vuotena, joka vihloo opiskelijan mieltä ja sabotoi sosiaalista elämää. Ihmisarvomme määrittelevä vuosi ja sen sinetöimät yo-kirjoitukset ovat nyt jääneet taakse ja on aika kääntää katse kohti uusia, suurempia elämän haasteita.
Minne mennä lukion jälkeen? Mille asialle tahdon uhrata elämäni, joka on todellisuudessa vasta alkamassa? Tässä kohtaa oletetaan, että olemme suunnitelleet elämämme kuolinpäiväämme saakka, oletetaan, että meillä on kristalliakin kirkkaampi ajatus tulevista päivistämme. Näin ei ole.
Itselläni ei ole käsikirjoitettua suunnitelmaa. En voi väittää tietäväni, mitä aion elämälläni tehdä. Katson maailmaa avoimin ja uteliain silmin metsästäen samalla itselleni oikeaa suuntaa. Nyt kirjoitusten jälkeen minulla on aikaa pohtia elämäni ratkaisevaa käännettä. Lukio on opettanut minulle, mikä on oikeasti kiinnostavaa ja mikä ei. Ylioppilaskirjoituksissa ymmärsin, että historia ei olekaan minulle niin sydäntä lähellä oleva asia kuin aiemmin luulin, joten ainakaan se ei ole minun kohtaloni.
On tulevaisuus sitten kristalliakin kirkkaampi tai sumuakin sakeampi, meillä on kaikilla oma kohtalomme. Päädymme kaikki aikanaan johonkin ja löydämme kaikki oman paikkamme tässä värikkäässä maailmassa. Tulevaisuus on teidän, tulevaisuus on meidän, tulevaisuus on sinun ja tulevaisuus on minun. Tulevaisuus on huomenna.