Oli todellinen yllätys, kun kuulin voittaneeni Suomen Odd Fellow -järjestön järjestämän kirjoituskilpailun, jonka pääpalkintona oli matka Yhdysvaltoihin ja Kanadaan yhteensä kahdeksi viikoksi. En ole voittanut ikinä mitään oikeaa, kerran ehkä voitin shampoota arvonnasta, mutta matkan voittaminen tuntui ihan mahtavalta.
Mihin tässä ollaan menossa?
Helsinki-Vantaan lentokentällä olin hieman epävarma siitä, millaiselle matkalle olin lähdössä. Toki olin saanut listan muista suomalaisista lukiolaisista, jotka olivat voittaneet kilpailun ja tulisivat reissulle kanssani. Minulle oli myös selitetty, että reissu liittyi jotenkin YK:hon ja tulisimme kuulemaan luentoja YK:n edustajilta. Lisäksi tiesin, että tulisimme matkustamaan ensin Philadelphiaan Pennsylvanian osavaltioon, josta matka jatkuisi New Yorkiin, minkä jälkeen pääsisimme vierailemaan myös Washington D.C:ssä ja lopulta Kanadassa. Mietin silti, että millaiselle reissulle olin oikein lähtemässä.
Lentokentällä tapasin muut suomalaiset, jotka kaikki osoittautuivat huipputyypeiksi. Matkamme alkoi kuitenkin huonolla tuurilla, nimittäin Philadelphiaan saapuessamme jotakin puuttui: matkalaukkumme. Perinteinen suomalainen valitus ja jurotus aloittivat matkan, kun täytimme ”lost luggage” lomakkeita lentokentän lattialla.
Uusia kasvoja ja historiaa Philadelphiassa
Parin ensimmäisen päivän aikana tapasimme kymmenittäin uusia ihmisiä monista maista. Ruotsalaiset, tanskalaiset, norjalaiset ja yhdysvaltalaiset nuoret tulivat nopeasti tutustumaan meihin hiljaisiin suomalaisiin, ja pian kuljimme jo yhtenäisenä porukkana. Philadelphiassa pääsimme tutustumaan Yhdysvaltojen historiaan. Vierailimme Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluvassa rakennuksessa, Independence hall:issä, jossa allekirjoitettiin Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus. Suomalaisille tämä ei merkannut paljonkaan, mutta jenkit olivat erittäin kiinnostuneita – onhan kyseessä tärkeä osa heidän maansa historiaa.
Tätä oli odotettu
Bussimatkalla Philadelphiasta New Yorkiin oli lievästi sanottuna mahtava tunnelma. Suurin osa nuorista ei ollut ikinä käynyt Nykissä, joten jännitystä riitti. Vaikka olin käynyt siellä kerran aikaisemmin, se ei vähentänyt innostustani, kun horisontista alkoi erottua New Yorkin skyline. Hotellimme sijaitsi keskustassa, kävelymatkan päässä kaikesta. Bussin ikkunasta ihmiset näyttivät kiireisiltä, ja kaduilla ei missään ollut ylimääräistä tilaa. Valoja välkkyi ja ruuhka oli sellainen, ettei siellä itse haluaisi ajaa mistään hinnasta. New Yorkin kuuluisia keltaisia takseja oli kaikkialla, ja ne tööttäilivät ja ajoivat törkeästi punaisia päin. Jalankulkijat eivät olleet sen parempia; ihmiset ylittivät kadun milloin halusivat.
Nähtiin vapaudenpatsas…
Ensimmäisenä päivänä New Yorkissa vierailimme Rockefeller Centerissä, missä sijaitsee Top of the Rock, yksi korkeimmista paikoista New Yorkissa. Kun sieltä katsoi ajas, näki kaiken. Edessä oli keskuspuisto isona vihreänä länttinä, joka puolelta kohosi korkeita rakennuksia, ja suuret mainoskyltit törröttivät rakennusten seinistä. Kaikki mitä oli joskus nähnyt televisiossa oli siinä, pienenä alapuolella.
Odotin innokkaana vierailua Vapaudenpatsaalle ja Ellis Islandille, koska en aikaisemmin ollut päässyt niissä käymään. Matkustimme Vapaudenpatsaalle veneellä ja samalla saimme nähdä Manhattanin sen ulkopuolelta. Oli hirveän kuuma, kun vierailimme Vapaudenpatsaalla. Lähdimme parin suomalaisen kanssa ensin hakemaan perinteiset limonadit ja istuimme nurmella katselemassa Manhattania, kaikkia rakennuksia jotka tuntuivat kohoavan suoraan merestä. Jaksoimme myös kierrellä itse Vapaudenpatsasta, joka tuntui niin läheltä pienemmältä, kuin se oli aikaisemmin vaikuttanut. Ylös emme valitettavasti päässeet, vaikka kruunuunkin voi perjaatteessa kiivetä. Vapaudenpatsaalta lähdimme veneellä Ellis Islandille, jossa kävimme museokierroksella. Saarella sijaitsi ennen maahanmuuttajien vastaanottokeskus. Monien matkalla tapaamiemme jenkkien isovanhemmat olivat kuulemmat tulleet maahan sitä kautta. Kun lähdimme saarelta, tuntui melkein epätodelliselta.
Mitä New Yorkissa pitää aina tehdä? Käydä musikaalissa. Kävimme katsomassa hullunhauskan musikaalin New Yorkin lehtipojista, joita oli 1900-luvulla paljon. Musikaalin nimi oli ”Newsies”. Ihmisillä oli yllättävän hienot vaatteet, musikaali on ilmeisesti newyorkilaisille vähän samanlainen mahdollisuus pukeutua hienosti kuin suomalaisille teatteri.
Kolme kerrosta ja rullaportaat
Koska matkalaukkumme eivät olleet tulleet perille kolme päivää New Yorkiin saapumin jälkeen, meidät suomalaiset päästettiin pienelle shoppailureissulle. Kävimme Macysissä, trendikkäässä (ja valtavassa) tavaratalossa, jossa hinnat olivat pilvissä. Minä ja pari muuta suomalaista karkasimme omille teillemme, ehkä vähän luvattomasti, ja etsimme käsiimme Victoria’s Secret:in ja Forever21:in, josta löysimme meidän budjettiimme sopivampia vaatteita. Vaatekaupat olivat valtavia kolmen kerroksen ostosparatiiseja, joista löytyi kaikkea kaiken värisenä ja kokoisena. Mieli koheni huomattavasti, kun ei tarvinnut kävellä yhdessä maailman muotipääkaupungeista matkanjärjestäjien punaisessa T-paidassa ja halpahallin urheilushortseissa. Olimme kai onnekkaita, kun matkalaukut matkasivat Turkkiin ja me tänne, koska muuten emme olisi päässeet shoppailemaan.
Friteerattuja suolakurkkuja
Koska minulle ruoka on aina tärkeää matkustellessa, siitäkin pitää mainita. Meille tarjottiin siis ilmaiset ruuat koko matkan ajaksi. New Yorkissa kävimme syömässä sekä hotellillamme, jossa oli erillinen ruokailutila vain meille, että ravintoloissa. Muutaman kerran saimme kymmenen dollarin setelin käteen ja saatoimme päättää itse, missä haluamme syödä. Parhaiksi osoittautuivat kiinalaiset ravintolat, joita oli joka nurkassa. Perinteisiltä hampurilaisilta ja pizzalta ei myöskään vältytty. Pohjoismaalaisilla oli outo into käydä Starbucksissa, mihin pääsimmekin pari kertaa. Yhtenä iltana kävimme jossain kuuluisassa hampurilaispaikassa, missä tarjoiltiin kaikkea friteerattua. Olin aikaisemmin maistanut friteerattuja suolakurkkua, mutta muille pohjoismaisille se oli varsinainen ruokajärkytys. Miten näitäkin nyt friteerataan! Hampurilaisten sisällä oli friteerattuja lihasuikaleita, jotka näyttivät vähän kummallisilta mutta olivat herkkua. Jälkiruuaksi oli tietenkin brownieseja ja suklaakeksejä. Suklaan suursyömärinä tuo päivällinen oli minulle yksi matkan kohokohdista.
Tuhat astetta pääkaupungissa
Matkustimme ilmastoidussa bussissa Washington D.C:hin ja astuimme ulos tukahduttavaan kuumuuteen. Me suomalaiset valitimme, että liian kuuma. Pääkaupunki oli täysin erilainen kuin New York; yhtäkkiä ympärillä oli tilaa ja kaduilla oli jätäsäkkien ja öljyläikkien sijaan kauniita postilaatikoita ja huollettuja asvaltteja. Saattoi huomata, että olimme tulleet varakkaampien ihmisten kaupunkiin. Talot olivat siistejä ja näyttivät kalliilta. Kyselimme jo heti bussista ulos tullessamme, onko Obama paikalla, mutta hän oli harmillisesti poissa ties missä. Muuten olisimme tietenkin menneet moikkaamaan. Kävimme kuitenkin Valkoisella talolla, ja minä ja muutama muu tajusimme, että olemme aina erehtyneet luulemaan kirjastorakennusta Valkoiseksi taloksi. Oikea Valkoinen talo ei ollut yhtä hieno, se oli vain sellainen valkoinen pieni rakennus, jossa oli pylväät. Pieni pettymyshän se oli, mutta pääsimme myös vierailemaan kirjastossa. Kävimme myös kurkkaamassa Kennedyn muistomerkkiä ja kaunista Washington D.C:n hautausmaata, johon on haudattu presidenttien lisäksi muun muassa sotaveteraaneja. Hautausmaa hiljensi jopa jenkkien hölösuut. Kaikkein kaunein oli Apollo-ohjelman kuolleille astronauteille tehty hautakivi, johon oli kaiverrettu avaruussukkula.
Mennään Kanadaan, eh?
Saavuimme Torontoon vähän surullisina: kohta matka loppuu. Kanada oli kuitenkin matkan yksi huippukohdista. Maa, jossa en ollut ikinä käynyt, enkä oikeastaan ollut paljon siitä kuullutkaan, osoittautui Suomen kaltaiseksi. Kaduilla oli paljon tilaa, luonto oli vihreää ja lämpötilat paljon lähempänä Suomen kesää kuin New Yorkin ja Washington D.C:n kuumuus. Saimme hortoilla vapaana Torontossa, koska se ei kuulemma ollut yhtä vaarallinen kuin aikaisemmat suurkaupungit. Illalla me suomalaiset saimme ensimmäistä kertaa mennä itseksemme syömään ja päätimme kaikki tilata jotain erikoista ja kanadalaista. Itse päädyin vohveliin ja friteerattuun kanaan. Luulin saavani eteeni makean annoksen, mutta se olikin vohveli, jonka päällä oli kitkerää siirappia ja kanaa. Ei ehkä maailman maukkain yhdistelmä, mutta nyt voin ainakin sanoa, että olen syönyt jotain perikanadalaista. Ihmiset Torontossa olivat mukavia, ja meille tultiin juttelemaa kadulla – aikamoinen muutos New Yorkiin. Kaikki näyttivät terveiltä ja onnellisilta ja paikalliset näyttivät viihtyvän kaupungilla ravintoloissa. Siellä oli jopa tori, josta sai ostettua marjoja ja vihanneksia.
Oli hauska sattuma, että olimme Kanadassa, kun Yhdysvalloissa vietettiin itsenäisyysjuhlaa. Päätimme lähteä tutkimaan Kanadan parlamenttitaloa pukeutuneina Yhdysvaltojen väreihin. Saimme paljon huomiota; meistä otettiin kuvia, eikä kukaan näyttänyt olevan ärsyyntynyt naapurimaan fanituksesta. Paras muisto siitä päivästä jäi, kun kaksi poliisia halusi kanssamme yhteiskuvaan. Mietimme suomalaisten kanssa, että poliiseilla on vähän erilainen meno Kanadassa kuin Suomessa.
Sadeviittoja Niagaran putouksilla
Kanadan ja Yhdysvaltojen rajalla sijaitevat Niagaran putoukset olivat seuraava etappimme. Minulla oli aina ollut putouksista sellainen mielikuva, että sijaitsevat jossakin metsän keskellä kaukana sivistyksestä. En ollut ainoa joka luuli niin, sillä olimme kaikki hämmästyneitä siitä, että putouksia ympäröikin valtava viihdekeskus maailmanpyörineen ja turistikauppoineen. Pääsimme kiertelemään kaupoissa, ja pakkohan sieltä oli ostaa vaahterasiirappia ja postikortteja, joissa on putouksien kuva. Kävelimme suomalaisen ystäväni kanssa starbucksit kädessä putouksien ympärillä, ja muistan miettineeni, kuinka mahdottomalta tuntui olla siinä yhden maailmanihmeen vieressä. Sinä päivänä otettiin kyllä satoja kuvia.
Luulimme, että matka jatkuisi, mutta pääsimme vielä tutustumaan putouksiin lähempää, nimittäin lähdimme sinne turistiveneellä. Muutaman tunnin jonottaminen ei tuntunut miltään, kun pääsi niin lähelle putouksia. Saimme vettä päällemme ja näimme veneen yläpuolella sateenkaaren, josta nappasinkin onnekkaan kuvan.
Kansainvälisiä kavereita ja uusia kokemuksia
Minulle sattui uskomaton tuuri huonekaverieni suhteen, koska parempia ei olisi voinut olla: kaksi jenkkityttöä ja yksi suomalainen, joiden kanssa asuin lähes koko matkan ajan, osoittautuivat mahtaviksi tyypeiksi. Sen huomasin, kun supattelimme ja nauroimme vielä kahdelta yöllä pizzalaatikoiden ympäröimänä.
Huomasin matkan aikana, että yhdysvaltalaiset nuoret ovat älykästä porukkaa. He olivat voittaneet matkan stipendinä, ja se tulisi vaikuttamaan konkreettisesti heidän jatko-opintoihinsa. Me suomalaiset olimme siellä vaan lomailemassa, mikä teki meistä ehkä vähän rennompia sääntöjen noudattamisen suhteen. Tutustuin lähemmin pariin jenkkiin, joihin olen edelleenkin yhteyksissä. Heidän kanssaan ei ikinä ollut tylsää, koska jokaisesta aiheesta tehtiin hauska. Nauroimme lentokoneelle ilman syytä. Eräänä päivänä yritimme opettaa yhdelle pojista, kuinka sanoa suomeksi ”mäyräkoira”. Tästä seurasivat parin tunnin huutonaurut, kun suomalaisilta valuivat kyyneleet ja jenkit nauroivat ihan vain, koska heistä on mukava nauraa.
Sain matkalla tavata mahtavia persoonia eri maista, ja ehkä tulemme tapaamaan joidenkin kanssa tulevaisuudessa. Kaikkein läheisimmäksi muodostui kuitenkin 11 henkilön suomalaisporukkamme, joiden kanssa olen ollut yhteyksissä paljon kotiinpaluumme jälkeen. Matkan voittaminen oli vuoden kohokohta. Sain paljon enemmän kuin vain kahden viikon matkan New Yorkiin; sain syödä ja matkustaa ilmaiseksi, tavata uusia ihmisia ja käydä Yhdysvaltojen naapurimaassa Kanadassa. Matkustelu on aina ollut minulle tärkeää, ja tämä matka jää muistiin yhtenä tähän asti parhaimpana reissunani.
