Q-teatterin Ihanat ihmiset (2014) on näytelmä miehestä ja vaimosta, jotka eivät enää näe toisiaan. Kunnes yökerhossa tavatut nuoret laukaisevat odottamattoman tapahtumaketjun.
Arviolta keski-ikäisen pariskunnan suhde on tullut siihen pisteeseen, että jotain on tehtävä. Elämä on kaavoihinsa kangistunutta ja romantiikka kuihtunut. Tilanteen parantamiseksi pari on ostanut matkaliput Vietnamiin. Todellisuudessa kumpikin tietää, ettei yksi lomamatka tätä suhdetta paranna, ja se näyttääkin aluksi jäävän toteutumatta. Miehen ja naisen välejä hiertää ärtymys, elämän yllätyksettömyys ja keskinäisen arvostuksen puute. Kuten todellisessakin elämässä niin monen avioliiton kohdalla käy, on tämäkin parisuhde ajautunut kauas rakkaudentäyteisestä alkuhuumasta ja onnen tunteista.
Ulkoiset puitteet ovat sivustakatsojan silmin täydelliset. Työelämässä sekä mies että nainen ovat johtoasemassa ja rahaa riittää. Jo kodin tyylikäs, moderni sisustus viestii varallisuudesta. Samalla mustavalkoisuus kertoo jotain itse henkilöistä. Tunnelma on iloton ja viileä. Vaimosta piirtyy vahvan naisen kuva, nykyaikaisen ja itsenäisen naisen, joka on tottunut käyttämään määräysvaltaansa ja vetelemään haluamistaan suitsista. Miehen luonteesta saa melko samanlaisen vaikutelman, joskaan ei yhtä kovaa ja etäistä. Kumpikaan ei halua myöntää heikkouksiaan tai näyttää haavoittuvuuttaan. Pinnalta he ovat kauniita ja ihania, mutta sisältä jotain muuta.
Kun lomasuunnitelmat on haudattu, pariskunta lähtee baariin, ehkä turruttaakseen vallitsevan tilanteen aiheuttamaa tyytymättömyyttä. Yökerhon sykkivien valojen ja alleen hukuttavan musiikin humussa päähenkilöt tapaavat nuoren naisen, joka pursuaa väriä ja elämää. Jokin tytössä kiehtoo, ja valomerkin jälkeen hän päätyy parin asunnolle jatkoille. Tämä nuori opiskelija elää täysillä, huomisesta huolta kantamatta, antaen elämän kuljettaa. Hän tanssii, nauraa ja heittäytyy. Hän saa tunnelman rentoutumaan ja vapauttaa pariskunnan nihkeitä välejä. Meno kiihtyy ja elämä tuntuu hetken mahtavalta. Siihen asti, kun tyttö yllättäen pökertyy lattialle.
Väliajan jälkeen päähenkilöt palaavat matkalta. Reissu Vietnamiin on sittenkin toteutunut, mutta suhdetta se ei ole parantanut. Matkalta on kuitenkin jäänyt muistona tapahtuma, joka on avannut parin silmät: hetki, jolloin he katsoivat toisiaan, mutta silti toistensa ohi. Kyseiseen tapahtumaan tiivistyy yksi koko näytelmän sanomista: Meidän pitäisi oikeasti huomata toinen ihminen eikä sokeasti katsoa läpi, kohdata hänet aidosti. Meidän pitäisi kuulla eikä kuunnella.
Opiskelijatytön kohtalo jää avoimeksi. Näytelmän loppupuolella mukaan kuvioihin astuu tämän veli. Veli ilmaantuu yhtäkkiä pariskunnan kotiin ja utelee, josko nämä tuntemattomat ihmiset tietäisivät jotakin hänen sisarestaan. Pari kieltää tytön vierailun, mutta joutuu lopulta pyörtämään vastauksensa. Kuten siskonsakin, myös veli päätyy baarista päähenkilöiden luo. Aluksi varsin leppoisalta ja yksinkertaiseltakin vaikuttavasta nuorukaisesta alkaa kerros kerrokselta kuoriutua ärsyttävän itsepintainen, piinaava ja jopa pelottava hahmo. Loppua kohden jännite kasvaa.
Veljen painostuksesta mies ja vaimo kertovat sen, mitä katsojakin mielessään kysyy: Miten tytölle on käynyt? Selviää, että tämä menetti tajunnan, mutta pariskunta ei osannut auttaa, ei soittanut edes hätänumeroon. Sen sijaan tyttö vietiin ulos ja jätettiin sinne. Asetelma näyttämöllä on ristiriitainen, sillä toisaalta veli sanoo tavanneensa siskonsa tapahtuman jälkeen ja tietää asioita tämän vierailusta, mutta toisaalta katsojassa vääjäämättä herää ajatus, että tyttö on kuollut.
Silmiinpistävää näytelmässä on tarinan rakentuminen toistoa hyödyntäen. Lähestulkoon jokainen kohtaus esitetään useamman kerran erilaisin variaatioin. Toistot muunnoksineen antavat erilaisia vaihtoehtoja sille, miten päähenkilöt eri tilanteissa voisivat toimia. Toistot avaavat henkilöiden luonteita ja tarjoavat erilaisia näkökulmia puolin ja toisin. Mutta toimiipa pariskunta kuinka tahansa, lopputulos on sama. Päähenkilöiden valinnoilla ei siis ole merkitystä, vaan tapahtumat etenevät vääjäämättä tiettyyn suuntaan. Elämässä kaikkea ei voi hallita.
Pohjimmiltaan näytelmä on kertomus miehestä ja vaimosta, ja nuoret ainoastaan tukevat heidän tarinaansa. Siskon ja veljen rooli on ikään kuin tuoda esille päähenkilöiden tuntemuksia. Tyttö tuo mieleen syyllisyyden tunteen, jonka sekä mies että vaimo joutuvat lopulta myöntämään. Kun opiskelijatyttö lyyhistyy lattialle, mies ja nainen eivät tee mitä pitäisi, vaan heivaavat tajuttoman ulos asunnosta – pois silmistä, pois mielestä. Niin on helppo luulla.
Matka Vietnamiin voidaan käsittää eräänlaiseksi paoksi. Tapahtuneen lakaiseminen maton alle ei kuitenkaan onnistu, vaan syyllisyys painaa. Veljen ilmaantuminen on kuin omatunto, joka tietää totuuden eikä anna rauhaa ennen kuin se on tunnustettu.
Syyllisyys on ehkäpä syyllisyyttä puolison ja parisuhteen laiminlyönnistä. Omantunnon ääni riivaa, kunnes näytelmän lopussa mies ja vaimo viimeinkin ymmärtävät katsoa toisiinsa – aidosti.