On muutamia lajeja, jotka tunnetaan hyvin vaativuudestaan sekä rasitusvammojen esiintymisen yleisyydestä. Tällaisia lajeja ovat muun muassa voimistelu sekä taitoluistelu, etenkin yksinluistelu. Voimistelussa rasitusvammat keskittyvät yleisimmin selän alueelle, mutta yksinluistelussa selän lisäksi aivan erityisesti kovia joutuvat kokemaan jalat. Olen itse harrastanut yksinluistelua hiukan yli 12 vuotta. Onnekseni olen itse tänä aikana säästynyt vakavammilta vammoilta, mutta olen joutunut seuraamaan vierestä monien ystävieni tai kilpakumppanieni loukkaantumisia, jotka voivat pahimmassa tapauksessa johtaa lopettamispäätökseen. Kun näistä vammoista sitten keskustellaan, totta kai esille tulee ennaltaehkäisy ja sen tärkeys. Mutta muistaako kukaan paneutua siihen, että taitoluistelijan ura voi kestää parikinkymmentä vuotta, minkä takia eri ikäkausien aikana riskit rasitusvammoihin muodostuvat hyvin erityyppisistä asiakokonaisuuksista?
Kolme yleisintä ikätyyppiä taitoluistelijan uran aikana ovat lapsuus, nuoruus sekä aikuisuus. Usein taitoluistelupiireissä kuulee puhuttavan karkeasta jaosta, jonka mukaan ryhmät voidaan jakaa ikäjaksoihin: 13-18-vuotiaisiin nuoriin, 3-12-vuotiaisiin lapsiin sekä 19-vuotiaisiin ja siitä vanhempiin aikuisiin noin 25 tai 30 ikävuoteen asti. Jako on tässäkin suhteessa yleistys eikä päde kaikkiin yksilöihin.
Yleisesti eniten puhutaan nuorten ja murrosikäisten rasitusvammoista. Haastateltavani urheilufysioterapeutti sekä yksinluisteluvalmentaja Krista Kitti kertoo, että nuorilla murrosiän aiheuttaman kasvun takia luut kasvavat pehmytkudoksia nopeammin. Tämän takia nuoren elimistö joutuu jatkuvaan kireystilaan, jolloin harjoittelu ja lepo on osattava suhteuttaa oikein uudella tavalla. Moni luistelija voi myös huomata pituuden ja painon nopeasti lisääntyessä, että kehon tasapainopiste muuttuu. On siis osattava harjoitella omaa kehoaan kuunnellen ja esimerkiksi jättää vaikeimmat hypyt ja elementit pois päivän harjoituksesta, jos vireystila tai hermotus ei tunnu hyvältä tai oikealta.
Toinen asia, josta Kitti muistuttaa puhuttaessa nuorten rasitusvammoista, on yksilöllisyys. Nuoruudessa tämä näkyy erityisesti, sillä murrosikä muokkaa hyvin suuresti nuoren ja erityisesti nuoren naisen kehoa. Kaksi 14-vuotiasta tyttöä voi olla täysin eri lähtökohdissa toisen saatua jo kasvupyrähdyksen, jolloin vielä tutulla tasapinopisteellä luistelevan luistelijan on huomattavasti helpompi hallita vaikean kolmoishypyn alastulo. Jos he silti harjoittelevat täysin samoin ja yhtä suurilla toistomäärillä, on jo kasvupyrähdyksen saaneen luistelijan keho huomattavasti kovemmilla kuin toisen. Valmentajan tulisi antaa tällöin erilaisia harjoitteita eri luistelijoille, mutta harjoituksissa ryhmäkoot voivat kasvaa suuriksi etenkin Suomen kaltaisessa luistelumaassa. Voimmeko siis olettaa valmentajan kykenevän huomioimaan jokaisen luistelijan jatkuvasti yksilönä? Vastaus on selkeä: ”Emme voi.”
Tästä päästään seuraavaan ikävaiheeseen. Tai tarkemmin sanoen edelliseen, nimittäin lapsuuteen. Suomen Psykologiliitto ry:n Kannanottoja-palstan mukaan lapsena ihminen on hyvin vastaanottavaisessa tilassa niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Tämän takia kaikille liikkeille on tärkeä rakentaa jo lapsuudessa kunnollinen pohja, mikä auttaa valmentajia myöhemmissä vaiheissa. Tässä myös yksi syy taitoluistelun varhaiseen aloitusikään: moninaiselle elementtikirjolle ehditään tällöin rakentaa kunnon perustukset jo lapsuusvaiheessa. Lapsuusvaiheessa ei nähdä vielä samassa suhteessa nuorten kanssa rasitusvammoja lapsen kehon joustavuuden ja äärimmäisen palautumiskyvyn ansiosta, mutta myöhempiin vaiheisiin voi vaikuttaa jo valtavasti. Kitin sanoin: ”Jos talon rakentaa huonoille perustuksille, ei voi ihmetellä, jos seinät kaatuvat päälle myöhemmin.” Jos oikeanlaista rutiinia tai oikeita liikeratoja ei ole harjoiteltu vakaiksi lapsena, se kostautuu hyvin usein myöhemmin erilaisina kiputiloina.
Lapsena uuden harrastuksen aiheuttama suuri innostus on yleensä vielä huipussaan, eikä lapsi tunne omaa kehoaan tai osaa kuunnella sitä tarpeeksi suhteutettuna jo varhain korkeiksi kasvaviin harjoitusmääriin. Tällöin lapsi ei välttämättä osaa tai muista tehdä tarvittavia huoltavia, lämmittäviä tai palauttavia harjoitteita. Ajattelen, että valmentajan ja vanhemman yhteisenä tehtävänä on neuvoa ja ohjata lasta tähän ja muistuttaa levon ja harjoittelun tasapainosta. Valmentaja ja vanhemmat eivät voi kuitenkaan tietää, jos lapsi ei ole saanut edellisenä yönä unta tai koulussa on ollut pahaa ruokaa, minkä vuoksi lapsi ei ole kunnolla ravittu eikä lapsen voi olettaa osaavan kertoa heille siitä. Tässä on yksi syy siihen, miksi jo hyvin varhain voidaan havaita rasitusvammoja. Harjoittelua, ravintoa ja lepoa sekä unta ei ole saatu tasapainotettua oikein.
Tasapainotuksen merkitys näkyy vieläkin selvemmin, kun siirrytään kolmanteen ja samalla viimeiseen ikävaiheeseemme, aikuisuuteen. Aikuisena kehon palautumiskyky laskee huomattavasti erityisesti jalkojen osalta. Jos tätä palautumista ei muisteta, harjoituksen teho lähtee nopeasti syöksykierteeseen ja aiheuttaa pidemmällä tähtäimellä suuren riskin rasitusvammoihin. Myös rasitusvammoista toivuttaessa on tärkeä muistaa olla kärsivällinen. On huomattavasti edullisempaa urheilijalle pitää hiukan pidempi tauko harjoituksista ja keskittyä palauttavaan, kevyeen harjoitteluun kuin saada aikaan rasitusvammakierre, jonka vuoksi monet ammattilaisluistelijat, kuten Laura Lepistö sekä Jenni Vähämaa, ovat joutuneet lopettamaan uransa.
Yksinluistelijan keho joutuu kestämään järkyttäviä iskuja ja venytyksiä suuria määriä ja pitkiä aikoja. Se siis joutuu aivan valtavaan pitkäaikaisrasitukseen. Sen lisäksi jokaisen luistelijan keho on täysin erilainen ja yksilöllinen. Erilaisia tilanteita, joista on päädytty rasitusvammoihin, on siis varmasti yhtä monta kuin vammautuneitakin. Tällöin mitenkään kattavan yhteenvedon tekeminen on miltei mahdotonta. Lopulta voidaan kuitenkin todeta, että lapsena tehty huolellinen pohjatyö ja riittävä huoltava harjoittelu yhdistettynä nuoruuden kehon kuunteluun sekä aikuisuuden malttiin palautumisessa rakentavat vähintäänkin kiitettävän paketin, jolla luistelija pääsee pitkälle ja voi alkaa raivata tietään kohti terveempää uraa ja tulevaisuutta.