Olen äskettäin saanut mahdollisuuden käydä Helsingissä, Teatteri Jurkassa katsomassa Puhdistuksen ennakkonäytöksen. Kyseessä on suomalaisen kirjailijan Sofi Oksasen arvostettuun Puhdistus-romaaniin (Sanoma 2008) perustuva monologinäytelmä, jonka ensi-ilta on ollut lauantaina 7.9.2019.
Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaamassa neuvostoaikaiseen Viroon sijoittuvassa teoksessa päähenkilö Aliide Truu (Wanda Dubiel) muistelee rajua menneisyyttään vajaan kahden tunnin yksinpuhelussa. Synkkä tarina tutustuttaa katsojan Aliiden ja tämän perheen vaikeuksiin, jotka toisaalta auttavat ymmärtämään heidän itsensä tekemiä hirveyksiä.
Dubiel esittää vakuuttavasti kovia kokenutta naista. Jatkuvat tunteiden ailahdukset näyttävät Aliiden pään sisässä vellovaa myrskyä jo heikentyneestä ulkokuoresta huolimatta. Vaivalloisesti liikkuva nainen on puettu yksinkertaiseen leninkiin ja sukkiin – nuorena niin tärkeä ulkonäkö jää elämää nähneen Aliiden mielessä aivan muiden asioiden varjoon.
Teoksen synkkyys tulee esille myös näytelmän asetelmasta. Pieneen huoneeseen on ahdettu kolmirivisen katsomon lisäksi jo vanhaksi käyneen Aliiden huone. Huoneen lavastus on minimalistinen; nurkassa on sänky, jonka viereen on asetettu jääkaappi ja hylly. Keskellä näyttämöä on yksinäinen nojatuoli, jossa Aliide viettää suuren osan esityksestä. Näiden lisäksi huoneessa on ulko-ovi sekä ikkuna, joiden kautta tila yhdistyy ulkomaailmaan.
Näytelmän valaistus hoituu huoneen keskellä roikkuvan kattolampun avulla, joten siltäkään taholta ei piristystä heru. Lampun kirkkaus on kuitenkin säädettävissä, ja tätä käytetään tehokeinona esimerkiksi pelon ja muiden tunteiden hetkinä. Minimalistisuus ulottuu myös äänimaailmaan, sillä esityksessä ei ole käytetty ulkoisia äänitehosteita tai taustamusiikkia, vaan kaikille äänille löytyy lähde tarinan sisältä. Ikkunalaudalla sijaitsevasta radiosta Aliide soittaa silloin tällöin tunnetilojaan reflektoivaa musiikkia.
Esitys on mielestäni ollut taiteellisesti onnistunut. Tarina rakentuu vaihtelevien takaumien – Aliiden muistojen – avulla pitäen mielenkiintoa yllä koko näytännön ajan. Lopulta tapahtumia tarkkaan seuranneelle katsojalle valkenee kuitenkin hyvä kokonaiskäsitys henkilöiden elämästä. Esityksen tunteikkuus ja näyttelijän voimakkaat eleet pitävät näytelmän energisenä asetelman ankeudesta huolimatta.
Huoneen karuus on kuitenkin iskenyt katsojaan tietyllä tapaa turhankin voimakkaasti; pienestä, täyteen ahdetusta tilasta tuntuu loppuvan happi. Myös lämpötila on kohonnut tukalaksi ennen väliaikaa, ja näytelmän kannalta näinkin epäolennaisista syistä katselukokemus kärsii.