Elettiin vuotta 2012. Muinainen ja lumisateinen televisiomme, joka oli niin paksu että kissani otti säännöllisesti päiväunia sen päällä, sylki ilmoille toinen toistaan lumoavampia kertomuksia valloittavista prinsessoista, fysiikan lakeja uhmaavista astronauteista, puhua pälpättävistä eläimistä sekä onnellisten loppujen täyteisestä maailmasta, jonka syleilyyn oli vastustamatonta tuudittautua. Tarinoiden taianomainen äänimaailma peitti alleen naapurista kuuluvan huudon ja melskeen, joka paikoin huipentui särkyvän pullon synnyttämään pahaenteiseen hiljaisuuteen. 5-vuotias minä istui ruudun edessä, eli yhä uudelleen ja uudelleen tarinaa, jossa mikään paha ei ollut lopullista. Pahuudelle sokea lapsen mieleni jaksoi vielä hetken uskoa siihen, että kaikki lopulta järjestyy.
Kaikki järjestyy. Se on lohtulause, jonka kuulin nuorempana lukemattomia kertoja, joskus hieman eri tavoin ilmaistuna: Loppu hyvin, kaikki hyvin. He elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Sanonnat valoivat minuun uskoa – ei minun tarvitse olla huolissani, kaikki päättyy hyvin, hyvä voittaa aina, eikö vain? Riipuin täysin satujen luoman haavemaailman varassa, ja uskoin joka sanan. Vahingossa liiskaamani muurahainen menee varmasti muurahaistaivaaseen perheensä luokse. Ystäväni karannut koira tulee vielä takaisin, toivottavasti pentujen kera! Ehkäpä kutsuni Tylypahkaan onkin vain myöhässä? Vuosien vieriessä, vanhan televisiomme tuumien kaksinkertaistuttua ja Disney-kokoelmien vaihduttua oppikirjoihin kaikkijärjestyyt vaihtuivatkin toisenlaiseen lausahdukseen: Tervetuloa todellisuuteen, naiivi kakara!
Sain tietää, että maailma on paha paikka. Oikeasti Lumikki ei selviäisi myrkytetyn omenan syömisestä, kukaan ei vaivautuisi pelastamaan Tuhkimoa eikä maasta taivaisiin ylistetty ystävyyden voimakaan korjaisi Twilight Sparklen ego-ongelmia. Pahuuden ytimeen päästään Rachel Cuskin romaanissa “Toinen paikka” (2021). Cusk kirjoittaa hahmosta, joka törmää pahuuteen sen tukahduttuvimmassa muodossa: “En ollut tainnut tajutakaan, miten monia eri puolia elämässä on, ennen kuin ne kaikki alkoivat vuorollaan paljastaa pahan ulottuvuuksiaan.” Hahmo kokee siis niin sanotusti kasvuiän kriisin, joka ainakin minulla oli. Yhtäkkiä lämmintä ja pullantuoksuista maailmaani koristaneet kukkaset nuupahtivat aivan silmieni edessä, kunnes jäljelle jäi vain niiden taakse piiloutunut rumuus maailmasta – ja ennen kaikkea ihmisestä.
Sain siis tietää senkin, että kukaan tuskin haluaisi minulle vilpittömästi mitään hyvää. Olin joko uhka, taakka tai väline. Minä “odotin koko ajan, että kimppuuni käydään”, aivan kuten Cusk kirjoittaa. Kuinka saatoin olla niin typerä, että uskoin jonkun aina pelastavan minut Isolta Pahalta Sudelta, kun tosiassa sellainen piilee minulle aivan läheisimpienkin ihmisten sisimmässä? Yhä vähemmän näin toivoa, yhä vähemmän ihmiskunnassa oli mielestäni mitään pelastamisen arvoista. Parempi vain kun jokainen katoaisi! Olipa kerran ihminen, ja olipa kerran koko lajin katkeransuloinen tuho! Mutta olipa kerran myös Rutger Bregman, joka on nähnyt lajinsa laaja-alaisten asenneongelmien läpi ja kirjoittanut aiheesta tietokirjan “Hyvän historia” (2021). Siinä Bregman tuo tosielämän esimerkkien avulla ilmi sitä, ettei pahansuopa ja parjattu homo sapiens ehkä olekaan niin ikävä otus. Hän esittelee teorian pintakerroksesta, joka tiivistettynä on uskomus siitä, että ihmisen pinnan alla velloo pahuus, joka vain odottaa vapautumistaan. Hän kuitenkin kumoaa teorian, ja päätyy yksinkertaiseen toteamukseen: “Hätätilanteet tuovat ihmisten parhaat puolet esiin.”
Tämä on vastoin kaikkea sitä järkkymätöntä negatiivisuutta, jonka varaan olen rakentanut kokonaisen maailmankuvan. Väite suorastaa vie pohjan vallitsevalta käsitykseltä ihmisen itsekkyydestä. Myös Cusk kirjoittaa “pahuudesta, joka yleensä uinuu pinnan alla”, mutta päinvastaisessa valossa kuin Bregman. Ihminenhän on läpimätä ja sisimmältään saastainen olento, joka on valmis vaikka murtamaan oman jalkansa, jos naapurilta murtuisi siten kaksi! Väittääkö Bregman, ettei näin ole? Että ympäröivä todellisuus onkin yhtä hymyä ja auringonpaistetta, että ihmiselle niin pyhä pahuus onkin vain masokistista mielikuvituksen tuotosta ja tarinaa? Tuskinpa – olemme vain kasvaneet ajatukseen siitä, että onnelliset loput kuuluvat tarinoihin ja tarinassa eläminen on vaarallista. Kenties todellisuus ja tarinat eivät sittenkään ole toistensa vastakohtia, vaan tarinat ikään kuin nostavat esiin haluttuja palasia todellisuudesta. Kenties ei koitakaan erästä synkkää ja myrkyistä yötä, jona “kahdelta vauvalta viilletään kurkku auki ja 7-vuotias tyttö raiskataan ja murhataan”, kuten virheellisesti uskottiin Bregmanin mukaan käyneen, kun hirmumyrsky pani New Orleansin päälaelleen vuonna 2005. Silti lapsia suojellaan repimällä heidät miltei verisesti pois turvallisista mielikuvitusmaailmoistaan. Eikö olekin nurinkurista?
Siinä saattaa olla jotakin luonnollista. Aikuisenkin on helppo ummistaa silmänsä pahuudelta. On helppoa esittää, ettei seinän toisella puolella tapahdu mitään ihmiskohtaloa haavoittavaa, kun omassa sopessa on kaikki aivan mallikkaasti. On helppoa piiloutua optimismin taakse, uskotella itselleen, että kaiken tapahtuvan on vain määrä tapahtua ja epäoikeudenmukaisuudellakin on tarkoitus. Cusk kertoo “Jeffersistä”, joka on kirjoittanut pahoista asioista “silloinkin, kun toiset eivät ole halunneet kuulla niistä tai kun heistä on ollut uuvuttavaa velloa vääryydessä ja julmuudessa”. Osa minusta halusi kuitenkin edelleen ehdottomasti varjella haavemaailmaani. Jos ihmismielen luoma todellisuus on jo itsessään niin raadollinen, miksi saastuttaa tarinatkin, Jeffers? Epätoivoinen kamppailuni maailman pahuutta vastaan synkisti mieleni niin, että sokeuduin ihmiselämän suomille valonpilkahduksille, joista minulle aiemmin niin tärkeät prinsessakertomuksetkin on ammennettu. Usein jonkin odottamattoman ja epäilyttävän onnekkaan hetken sattuessa tapasin ajatella, että niin voi käydä vain tarinoissa. Vain tarinoissa voi lauma perhosia laskeutua kämmenelleni, kova työni saada kiitosta tai kuunsilta valaista samana hetkenä sekä minut että ihmisen, jota niin rakastan. Nuo hetket ovat tyypillisiä onnellisia loppuja, mutta minunhan loppuni ei ole vielä koittanut.
Nyt, runsaat kymmenen vuotta myöhemmin, olen löytänyt tarinoiden tuoman lohdun ja toivonpilkahduksen uudelleen. Enää en kuitenkaan sulje silmiäni ympäröivältä todellisuudelta – päinvastoin olen avannut ne nähdäkseni maailman jokaisen pimeän onkalon ja tahritun unelman. Höristän korviani kuullakseni jokaisen vaiennetun toiveen siitä, että joku näkisi ja välittäisi. Tahdon kuulla ympärilläni vilisevien ihmisten tarinat, jotta ne kuulluksi tultuaan laajenisivat yhden kohtalonraukan musertavasta taakasta opetukseksi, jonka ei tarvitse enää toistaa itseään. Ison Pahan Suden lisäksi meissä jokaisessa piilee pieni Jeffers, joka puhkuu ja puhaltaa vaikka lainsäädäntöjä nurin, jos siihen vain jaksaa uskoa.
Tesla Kesälä 
Ada Sajaniemi