Hirvi ja lampi
Marraskuinen aamu oli hämärän hyytävä. Ilma tuntui keuhkoissa veitsenterävältä, kun Aida pyöräili hautausmaan ohi. Hanskat olivat unohtuneet kotiin ja nyt hänen kätensä punoittivat kylmästä. Koulun kohdalla Aida jarrutti, hyppäsi pois punaisen pyöränsä selästä ja tuijotti kaukana siintävää ovea. Koulun piha oli iso ja täynnä kiipeilytelineitä, mutta suurin osa lapsijoukosta oli kerääntynyt oven pieliin notkumaan. Lapset nojailivat seinää vasten ja katsoivat salaa kännykkää.
Aida talutti pyöränsä koulun nurkalle. Mitä lähemmäksi ovea hän tuli, sitä hitaammaksi hänen askeleensa kävivät. Aida veti tummanvihreää villapipoaan syvemmälle päähän. Kun hän käveli ovelle, kaikki kääntyivät katsomaan. He tuijottivat Aidaa erilaisin ilmein, jotkut ihmetellen, toiset surullisina. Eräs pipopäinen poika nosti skeittilautansa maasta ja kuiskasi kovaa:
“Onko sen faija oikeesti kuollut?”
Poikaa alettiin heti tönimään ja hyssyttelemään.
“Jasper, tuo ei ole kohteliasta.”
“Ole hiljaa!”
Aida sulki korvansa kuiskutukselta ja käveli ovesta sisään, vaikka koulun alkuun oli vielä viisi minuuttia jäljellä. Hänellä oli erityislupa.
Luokassa oli vielä hämärää, kun Aida saapui sinne. Hän heitti reppunsa tyhjälle pulpetille, jossa oli vaaleanvihreä lappu: Aida 5a. Jokaisella pulpetilla oli erivärinen lappu, jossa luki luokkatovereiden nimiä. Aida katseli lappuja hajamielisenä. Siina, Elle, Jasper, Anthon, Maria, Yasmin, Tom…
Aida räpytteli hetken silmiään. Tom? Kuka Tom? Oliko hän kuukauden aikana onnistunut unohtamaan luokkatoveriensa nimet?
Kello pärähti soimaan käytävällä välitunnin loppumisen merkiksi. Aida raahautui hitaasti paikalleen ja seurasi sivusta, kun ihmismassat virtasivat ovista sisään käytävälle. Pian myös 5a:n luokkahuone oli täynnä. Aida huomasi joukossa uudet kasvot ja huokaisi salaa helpotuksesta – hän ei ollut hullu. Luokalla tosiaan oli uusi poika, Tom. Hänen oli täytynyt tulla sillä aikaa, kun Aida oli ollut vapaalla.
“Huomenta luokka!” Virtanen sanoi tavanomaisella, liitutaulun raapimista muistuttavalla äänellään. Hän oikaisi silmälasejaan ja huomasi sitten Aidan.
“Tervetuloa takaisin Aada”, hän sanoi yrittäen muodostaa pienen hymyn.
“Aida.”
“Anteeksi?”
Aida nypläsi hermostuneena pitkää ranskanlettiään. Näköjään Virtanen ei vieläkään osannut hänen nimeään. Koko luokka tuijotti nyt Aidaa, jonka kasvoille oli alkanut kerääntyä hikikarpaloita.
“Toivottavasti sinä voit hyvin”, Virtanen sanoi. “Läheisen kuolema on aina rankka paikka! Mutta kyllä se siitä.”
Aida tunsi kylmien väristysten kulkevan selässään. Yhtäkkiä luokkahuone alkoi sumentua hänen silmissään ja äänet katosivat johonkin kauas, kuin hän olisi pudonnut kaivoon. Kämmenet tuntuivat hikisiltä.
“Minä menen vessaan”, Aida mutisi ja syöksyi ulos luokasta. Hän nojasi seinään huohottaen. Näkökenttä alkoi palautua hitaasti, mutta sydän hakkasi yhä tuhatta ja sataa. Aida näki luokan lasiseinän läpi, kuinka Virtanen suuntasi itsekin ovelle. Ei, Aida ajatteli, älä tule tänne….
Hän ollut sillä tuulella, että jaksaisi kuunnella opettajan epätoivoisia yrityksiä ymmärtää häntä. Kukaan ei ymmärtänyt häntä! Aida sulki silmänsä ja näki edessään isänsä kasvot. Kaikki aina sanoivat heidän olleen samannäköisiä. Heillä oli aina ollut läheinen suhde, isä oli jopa jättänyt kaikista neljästä lapsesta juuri Aidalle vanhan muistikirjansa.
“Sinä onnistut vielä siinä, mitä minä vain yritin.” Niin isä oli sanonut.
Monet olivat pitäneet Aidan isää vähän sekopäänä; mies uskoi vakaasti löytäneensä hirven, joka voisi johdattaa hänet lammen luokse – eikä minkä tahansa lähteen, vaan vieläpä sellaisen, joka toteuttaisi löytäjänsä toiveen. Isä oli kerran nähnyt hirven ja lähtenyt seuraamaan sitä, mutta ehti kuolla, ennen kuin löysi lammen.
“Aida?” Joku raapi taas käytävällä liitutaulua.
Virtanen oli kuitenkin tullut vain sanomaan, kuinka Aida saisi lähteä kotiin, jos haluaisi. Hänen mielestään tyttö ei ollut vielä valmis palaamaan kouluun.
“Voit olla kotona niin kauan kuin haluat”, Virtanen oli todennut, “vaikka toisen kuukauden. Kunhan tulet tekemään kokeet.”
Mutta kun äiti kotona kysyi Aidan koulupäivästä, kertoi tämä kaiken menneen hyvin.
“Aiotko sinä nyt sitten jäädä sinne?” äiti kysyi ripustaessaan pyykkiä. Hänellä oli suussaan pyykkipoika ja jalasta roikkui Cesilia, Aidan pikkusisko.
“Aion”, Aida valehteli. Äiti nyökkäsi tyytyväisenä. Kun tuli ilta, Aida ei pakannutkaan koulureppuaan vaan laukun tutkimusmatkaa varten: kynä, paperia, kiikarit, vesipullo, suklaapatukka ja isän vanha muistivihko.
“Minä löydän sen lähteen”, Aida kuiskasi katsoen ylöspäin. Hän tiesi isän kuuntelevan, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Jälleen koitti marraskuinen aamu, tällä kertaa tosin satoi. Aida käveli kohti metsän reunaa laukkuaan puristaen. Hän oli suojautunut polviin asti ulottuvilla kumisaappailla ja sadetakilla. Metsä oli hiljainen ja hämärä, puut sotkeutuivat Aidan silmissä yhdeksi isoksi, vihreäksi matoksi. Jossain raakkui varis.
“Etsi tallattua aluskasvustoa”, Aida luki muistikirjasta. Hän yritti saada selvää kartasta, jonka isä oli piirtänyt. Syvemmällä metsässä ei kuulunut enää mitään, autojen äänet olivat kaikonneet eikä yksikään lintu laulanut. Aida tarpoi hitaasti sumun kostuttamassa sammaleella. Koko metsä oli pysähtynyt yhdeksi valokuvaksi.
Yhtäkkiä Aida kuuli takaansa rasahduksen. Hän melkein hyppäsi ilmaan säikähdyksestä, mutta sai sitten säilytettyä malttinsa ja kyykistyi hitaasti maahan. Alkoi kuulua askeleita. Yksi, kaksi, yksi, kaksi… askeleet lähestyivät, mutta mitään ei näkynyt. Aida alkoi hermostua. Hän vastusti halua juosta karkuun. Oliko se hirvi?
“Oletko sinä Aida?” Puiden takaa ilmestyi poika. Se oli Tom, se uusi oppilas. Aida katsoi häntä ihmeissään.
“Mitä sinä teet täällä?”
Tom näytti yhtäkkiä nolostuneelta. Nyt Aidaa alkoi ärsyttää.
“No?” hän tivasi. “Seurasitko sinä minua?”
“En! Mistä minä edes tietäisin, että sinä olet täällä?”
“Jos olet sellainen stalkkeri”, Aida näpäytti. Tom pudisti päätään.
“Minä en ole mikään stalkkeri.”
“Vaan?”
“Minä olen….” Tom näytti empivän. “Luontokuvaaja”, hän sanoi lopulta. “Otan kuvia kasveista ja eläimistä ja…se on varmaan sinusta ihan typerää”, hän mutisi punastuen. Aida kuitenkin pudisti päätään.
“Ei se ole typerää”, hän sanoi, “mutta miksi sinä olet täällä nyt? Eikö meillä – tai siis teillä ole koulua?”
“Koulu on peruttu.”
“Älä valehtele!”
He katsoivat hetken toisiaan. Tom näytti yhtäkkiä hyvin surulliselta.
“Minä en tykkää uudesta koulusta”, hän puuskahti. “Ei minulla ole edes kavereita siellä tai mitään. On vain se tyhmä Jasper, joka luulee olevansa tosi siisti…”
“Jasper on syvältä”, Aida sanoi hampaidensa välistä. “Ja niin on se koko koulu. Vaikka en olekaan uusi, niin kuin sinä.”
“Eikö sinun isäsi kuollut?” Tom kysyi varovasti. “Se vasta syvältä onkin.”
Aida tunsi taas kylmät väreet selässään, sydän alkoi hakata kuin vasara ja kädet hikosivat.
“Niin on!” hän sanoi tukahtuneesti.
“Olen pahoillani”, Tom sanoi. Hänen mustat hiuksensa olivat jo aivan läpimärät ja valuivat nyt hänen kasvoilleen. Aida tunsi pakokauhun nousevan kurkkuunsa, kohta se tulisi ylös – .
“Minä ymmärrän.” Tomin sanat kuuluivat enää vaimeina. Aida nosti katseensa, hänen silmänsä salamoivat.
“Etkä ymmärrä!” hän huusi. Koko kuukauden kipu purkautui hänestä nyt kuin hyökyaalto, joka ravisteli hänen laihaa ruumistaan. Vihá ja suru olivat niin voimakkaita, että ne kiersivät hänet rullalle.
“Minä en jaksa tätä enää”, hän valitti hengästyneenä, “en jaksa! Äiti luulee, että minun on parempi olla koulussa, mutta miten minä voin olla koulussa, kun kaikki katsovat minua niin säälien? He luulevat ymmärtävänsä ja tietävänsä, mutta kukaan ei oikeasti ymmärrä! Ja he ihmettelevät, miksi en itke, vaikka oikeasti olen itkenyt itseni kuiviin, ja he luulevat, että minä pärjään ja selviän mutta oikeasti minä olen vain niin – niin väsynyt!”
Aida heittäytyi sammalmättäälle. Maailma pyöri hänen silmissään. Tom tuli istumaan hänen viereensä ja sanoi hiljaa:
“Minä ymmärrän, Aida. Minunkin isäni on kuollut.”
Aida katsoi poikaa silmät pyöreinä.
“Onko?” hän kysyi hiljaa. Tom nyökkäsi.
“Mutta tiedän, että – “
“Shh”, Aida keskeytti. Hän katsoi valppaasti eteenpäin. Tom yritti kysyä jotakin, mutta Aida tukki hänen suunsa.
Ja siinä se oli. Heidän edessään seisoi suuri, mahtava hirvi. Se oli majesteetillisen näköinen eläin. Hirvi katsoi heitä lempeillä, ruskeilla silmillään, ja vasta silloin Aida huomasi puiden takaa tummana välkkyvän lammen.
Hirvi ja lampi. Aida oli onnistunut siinä, mitä hänen isänsä oli vain yrittänyt. Kyyneleet alkoivat valua tytön poskilla, kun hän katsoi hirven vaeltavan heidän ohitseen. Hirven silmät olivat ruskeat kuten isällä.
“Olipa se hieno”, Tom kuiskasi. Hän ei edes yrittänyt ottaa kameraansa esille.
Aida katsoi lampea ja sitten vieressään istuvaa poikaa. Vaikka hänellä oli kolme sisarusta ja äiti, jotka kaikki olivat kokeneet saman menetyksen, oli Aida ollut yksin. Päivät kotona menivät kodin ja lasten hoitamiseen enemmän kuin toipumiseen. Sisarukset olivat vasta pieniä, hädin tuskin ymmärsivät – ja äiti yritti vain pitää edes lapsensa elossa. Päivisin Aida ripusti kuuliaisesti pyykkiä ja leikki lasten kanssa, mutta iltaisin hän itki itsensä uneen. Ensimmäistä kertaa hänellä oli erilainen olo. Aivan kuin hän ei olisikaan ollut enää maailman ainoa ihminen, joka kulki surussa. Aida katsoi uudestaan Tomia ja tajusi oman, hartaimman toiveensa. Vihdoin hän oli tavannut ikätoverin, joka oikeasti ymmärsi.