Taidenäyttelyt ovat aina mielenkiintoinen kokemus. Se, miten ihmismieli voi keksiä erilaisia tapoja kuvata monia eri tuntemuksia, fyysisiä tapahtumia ja ajatuksia, on todella kiinnostavaa. Näyttely, johon olen käynyt itse tutustumassa, on esillä Helsingin taidemuseossa.
Kun astun sisään museoon, on edessäni monta käytävää eri näyttelyihin. En ole tutustunut museon tarjontaan etukäteen kovinkaan yksityiskohtaisesti, joten odotan innolla, mitä tuleman pitää. Valitsen näyttelyn, joka on museon toisessa kerroksessa portaiden päässä. Portaiden juuressa on seinällä kerrottu lyhyesti näyttelyn teemoista ja aiheesta. En lue tiedotetta kovin tarkkaan läpi vaan kävelen portaat ylös näyttelyyn.
Heti ensimmäisenä kiinnitän huomiota itse näyttelytilaan. Tila on todella iso ja korkea ja sen himmeä valaistus tekee siitä vielä vaikuttavamman. Taustalla kuuluu jonkin videon ääntä mutta muuten on todella hiljaista. Kun seison portaiden yläpäässä, näen edessäni pitkällä tasolla olevan paljon todella pientä tekstiä. Sen yläpuolella seinällä on lisää kirjallista materiaalia. En rupea sitäkään lukemaan, sillä taustalla kuuluva videon ääni ja näyttelytila vetää enemmän huomiotani.
Astun pois portaista ja käännyn niiden vieressä olevasta nurkasta vasemmalle. Edessäni näyttelytila avautuu minulle kunnolla kokonaisuutena, ja se on vaikuttava. Tilan korkeat betoniseinät ovat kummaltakin puolelta aivan tyhjät. Tilan perällä on kolme valtavaa kangasta, joille heijastetaan videoita. Kankaiden edessä vähän matkan päässä on pehmeitä raheja, joille voi istua katsomaan videota. Video on rauhallinen, ja siinä on kuvattu normaalia kaupungin katukuvaa. Samalla näytetään klippejä haastatteluista, joissa haastateltavat ovat kertoneet omia ajatuksiaan ihmisestä eläimenä ja ihmisyydestä ylipäätänsä. Katselen videota hetken ja siirryn seuraavaan tilaan.
Tässä tilassa seinillä näkyy perinteisempää taidetta. On tauluja, piirustuksia ja erilaisilla painotekniikoilla tehtyjä teoksia. Luen teosten vieressä olevia kirjoituksia ja googlaan samalla termejä, joita niissä lukee, sillä useimmat niistä ovat minulle uusia. Vaikka olen kymmenen vuotta kuvataidekoulua käynyt, en ole kuullut puoliakaan tekniikoista, joita näissä taideteoksissa on käytetty. Aina oppii jotain uutta. Näyttelyssä on vielä kolmas tila. Tämä huone on pienempi kuin kaksi edellistä. Huoneessa on monta kangasta, ja niille on heijastettu erilaisia kuvia eläimistä ja todella monimutkaisia tekstejä, jotka liittyvät eläimiin kohdistuviin vääryyksiin. Kankaiden ympärillä on pienissä vitriineissä apinoiden pieniä luurankoja. En tiedä, ovatko ne oikeasti aitoja, mutta sellaisilta ne näyttävät. Kävelen gorillan pääkallon ohi, ja minua hieman puistattaa. Se näyttää niin paljon ihmisen pääkallolta!
Näyttelystä takaisinpäin tullessani luen portaiden alapäässä olevan tekstin. Siinä kerrotaan näyttelyn olevan ihmisyyden ja ei-ihmisyyden rajasta. Siinä kun seisoin näyttelyn kiertäneenä, on aihe ilmiselvä. Jälkeenpäin siis huomaan paremmin näyttelyn teemat kuin itse näyttelyssä ollessani.
Kävelen ulos museosta ja olen tyytyväinen. Näyttely on ollut kiinnostava ja on herättänyt ajatuksia. Ei siis mikään turha reissu.