Ryhmäteatterin nykyaikaan tuotu sovitus Nikolai Gogolin klassikkosta Mielipuolen päiväkirja on loppua kohden jopa kafkamaisen ahdistava, kun näyttämölle heijastuvat päiväkirjamerkinnät, ”Ei mikään päivä”, ”Kuukautta ei ole”… Spektaakkelin päähenkilö Putkonen menettää pala palalta järkensä, liehittelee työtoveriaan Kirstiä, ja pitää itseään ylivoimaisena. Todellisuudessa hän pönkittää itsetuntoaan pilkkaamalla virkaveljeään Mönkköstä.
Visuaalisesti on osuttu nappiin. Videoinnilla, väreillä, valaistuksella ynnä muilla efekteillä luodaan selkeitä mielikuvia Putkosen hulluista seikkailuista. Näyttämön molemmilla puolilla on lasikopit, joista transformoituu niin konttoreita kuin uutisstudioitakin. Yksinkertainen lavastus mahdollistaa miljöön vaivattoman muovaamisen: Suuryritys Cooltechistä siirrytään Ikean tuoliosastolle lisäämällä kasapäin istuinsijoja. Puvustuskaan ei tuskanhuutoja tuota: tekeytyessään Ikean työntekijöiksi näyttelijät sulavasti heittävät siniset liivit ylleen. Toinen vauhdikas muodonmuutos tapahtuu, kun Robin Svartström ja Taisto Oksanen vaihtuvat sekunnissa FBI-agenteista uutisankkureiksi.
Arvostuksesta ja merenrantatontista haaveilevaa Putkosta näyttelevä Vesa Vierikko vangitsee katsojat silmänräpäyksessä. Vierikko eläytyy rooliinsa päästä varpaisiin: vaikka hänen ilmeikkäät kasvonsa ponnahtelevat jatkuvasti näyttämön valkokankaalla, Vierikko ei unohda näytellä koko kehollaan. Hupsusti hymähdellessään esimiehelleen siitä, kuinka oli raportoinut yrityksen taseen virheellisesti, jok’ikinen hänen sormenpäistään värähtelee. Kun Putkonen kauhuissaan jahtaa tukkaansa, hänen pelokas äänensä sekä vispaavat jalkansa ilmaisevat levottoman tilanteen päivänselvästi: Kuinka oma tukka voi kääntyä omistajaansa vastaan?
Toiset näyttelijät vaihtavat rooliaan herkeämättä. Minna Suuronen saa tunteellisimmat nieleskelemään kyyneliään, kun hänen hahmonsa Kirsti kertoo Putkoselle totuuden elämästä. Hän nyyhkii ja käyttää ääntään juuri sopivasti: kipeät muistot välittyvät suoraan yleisön sydämiin. Oksasen fyysinen ilmaisu on erinomaista: kun selkävaivaisella Mönkkösellä kestää viisi minuuttia nousta tuolilta, naurulta ei säästytä. Hän jää mieleen syvällisemmin todetessaan: ”Teemme työtä, jota emme halua, jotta saisimme tavaroita, joita emme tarvitse.” Svartström tanssii ja laulaa svengaavasti musiikin tahtiin, mutta painuu mieliin kun työnantaja Snushuvud avautuu Putkoselle ongelmistaan: hän ei saa enää edes nukuttua ilman, että näkee unta työpaikastaan. Siinä hän sitten availee ahdistuneesti kauluspaidan nappeja hien valuessa ohimojaan pitkin.
Ihastuttavat, viihdyttävät ja valloittavan toimivat musiikkiesitykset ovat hieno lisäys. Ne vievät tarinaa eteenpäin upean soljuvasti ja sujuvasti. ”Smile, though your heart is aching”, työtä niska limassa puskevat kurjat laulavat yötä päivää. Onko maailma mennyt järkjiltään? Vai ovatko hulluuden uhrit sittenkin yhteiskunnan sairasta menoa sietävät ihmiset tai ne yksilöt, jotka passitetaan hullujenhuoneelle? ”Eteenpäin mennään, hourupäisen uskon voimalla”. Niin Svartströmin esittämä ”Kitukasvuinen vasemmistolainen” meitä Kelju K. Kojoottiin vertasi.