,

Lapset tarvitsevat karkkipäivän

Karkkipäivä on mieleenpainuva tarina, joka synkkyydellään herättää monenlaisia tunteita. Se on tragikoominen näytelmä, joka käsittelee vanhemmuuden vastuuta ja sen pakoilua. Se on myös jännitysnäytelmä, joka kuvaa koskettavasti sankaruutta ja ystävyyttä. Tarinassa tulee ilmi myös se, miten paha olo niin monilla on tässä yhteiskunnassa. Näytelmää esitetään Kom-teatterissa (Kapteeninkatu 26, Helsinki), jossa se sai myös ensi-iltansa 3.10.2012.

Markus Nummen kirjoittama Karkkipäivä-romaani – johon näytelmä perustuu – oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2010. Karkkipäivän ohjauksesta vastaa Pekka Milonoff, sen on dramatisoinut Anna Viitala, lavastanut Eeva Ijäs ja puvustanut Niina Pasanen. Valoista vastaa Kari Vehkonen, valokuvista valokuvataiteilija Noora Geagea, videosta Immanuel Pax, musiikista ja äänestä Joonas Pirttilä sekä Juhani Saari, ja maskeeraus on Leila Mäkysen käsialaa. Rooleissa nähdään Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Niko Saarela, Eeva Soivio ja Pekka Valkeejärvi.

Jännitteinen tarina

Kohtaukset vaihtuvat tiuhaan tahtiin varsinkin alussa, ja henkilöt esitellään kerrontanäkökulman avulla. Katsoja pääsee vuorotellen tarkastelemaan jokaista lähemmin: ahkeraa ja työhönsä sitoutunutta sosiaalityöntekijä Katria, töihin ahdistuksensa hukuttavaa Paulaa sekä perheetöntä, keski-ikäistä kirjailija Aria, jonka seuraan pieni poika Tomi on tuppautunut. Henkilöiden väliset suhteet, taustat ja ristiriidat paljastuvat vähitellen. Keskeinen jännite syntyy Tomin näkökulman kautta, ja tämä lapsen mielikuvitus tuo lämpöä ja huumoria karun todellisuuden vastapainoksi.

Näytelmä alkaa arkisesta ympäristöstä, lähiöstä. Pieni, noin 10-vuotias Tomi on huolissaan ystävästään Sessasta, joka on äitinsä vankina. Tomi on ottanut tehtäväkseen pelastaa Sessan, mutta hän tarvitsee kuitenkin aikuisen apua, jota ei omilta vanhemmiltaan saa, koska he eivät ole kykeneviä huolehtimaan edes Tomista, ja pieni poika saakin pärjätä lähestulkoon omillaan. Pelastustehtävälle tarjoutuu viimein mahdollisuus, kun Tomi tutustuu Ariin, vieraaseen mieheen, joka maksaa pojan karkkipussin kassajonossa.

Samaan aikaan toisaalla, saman kaltaisessa ympäristössä tilanhallintasuunnittelija Paula paiskii töitä myymälöiden ilmeen uudistamiseksi ja tilan tehokkaan käytön organisoimiseksi. Kaupassa järjestyksen ylläpitäminen käykin häneltä helpommin kuin kotona. Siellä nimittäin lastenhuoneen ovi on kiinni, ja niin se myös pysyy, koska Paula ei pysty kohtaamaan todellisuutta ja hoivaa tarvitsevaa pientä tytärtään. Ahdistukseensa Paula ahmii suklaata, ja asiat pysyvätkin hallinnassa, kun sitä on saatavilla. Paulan totuuden peittely on mennyt jo niin pitkälle, että hän valehtelee omalle videopäiväkirjalleenkin pitääkseen elämänsä eheänä.

Juoni muuttuu koko ajan jännittävämmäksi henkilöiden yrittäessään pitää yhä ahdistavammat tilanteensa hallinnassa tai ratkaista ne. Näytelmään syntyy erillisiä kertomuksia Katrin valottaessa lastensuojeluviranomaisen järkyttävää arkea, Paulan kamppaillessa ajatustensa hallitsemisen parissa sekä Tomin turvautuessa mielikuvitukseen paetakseen kurjaa todellisuutta ja Arin ottaessa selvää tämän tilanteesta. Loppua kohden kertomukset nitoutuvat yhteen yhä monimutkaisemmaksi kuvioksi, ja viimein karu tarina saa yllättävän onnellisen lopun, kun Sessa onnistutaan pelastamaan ja kaikki löytävät paikkansa.

Sosiaalityöntekijät ristipaineessa

Näytelmän aiheena on mielestäni lapsien ja vanhempien väliset epäterveet suhteet. Näitä suhteita tarkastellaan lapsen, vanhemman ja sosiaalityöntekijän näkökulmasta. Näytelmä saa myös pohtimaan, kuinka paljon sivustakatsoja on oikeasti edes halukas ymmärtämään. Niin kuin tässäkin tapauksessa halutaan lasten epäilyttävät puheet pitää usein vain satuina miettimättä, kuinka todellisia ne voivat olla ja tapahtua vaikkapa naapurissa. Arin hahmoa voi pitää tällaisen sivustaseuraajan ilmentymänä. Ari kuitenkin voittaa luonteelleen tyypillisen tavan olla sekaantumatta muiden asioihin ja onkin ensimmäinen ihminen, joka ottaa Tomin puheet todesta. Näin näytelmä esittää kysymyksen, kuinka monella meistä olisi rohkeutta toimia samoin. Ilmi käy myös, kuinka haastavaa on sosiaaliviranomaisten työ heidän yrittäessä tehdä parhaansa jokaisen tapauksen kohdalla. Vajavaiset ja ristiriitaiset tiedot vaikeuttavat heidän työtään ja vastuuta pakoilevat vanhemmat vain pahentavat asiaa. Tästä päästään siihen, kuinka sosiaaliviranomaisten tekemät, joskus vääriltäkin tuntuvat ratkaisut eivät ole aina niin yksiselitteisiä. Esimerkiksi mediassa laajalti esille tuotu järkyttävä 8-vuotiaan tytön surma on tällainen ristiriitaisia tunteita sosiaalityöntekijöitä kohtaan herättänyt tapaus.

Lapsen oikeudet

Näytelmän teemana pidän lapsen oikeuksia. Otsikossakin viittaan vanhempien velvollisuuteen pitää lapsistaan huolta. Heidän tulee tarjota heille sopivassa suhteessa vastuuta ja vapauksia ja nimenomaan ottaa itse se vastuu unohtamatta, että lapset tarvitsevat rajattomasti rakkautta ja huolenpitoa. Uskon, että väkivaltaisuudet, terrorismi ja täynnä olevat vankilammekin ovat pohjimmiltaan seurausta siitä, että lapsilta on ryöstetty lapsuus. Lapsen sydämen taikuus ja viattomuus ovat ne tekijät, jotka parantavat tämän maailman. Se, mitä meidän tulee heiltä oppia, ei ole vain lapsellisuus, vaan heidän kanssaan viettävämme aika tuo meidät vielä suurempien asioiden äärelle ja auttaa ymmärtämään koko todellisuutta. Tätä lahjaa on meidän kaikkien syytä suojella parhaamme mukaan. Jokaisen velvollisuus on puuttua tilanteeseen, jossa lapsen oikeuksia laiminlyödään.

Harmillisen uskottava paketti

Teatteriesityksen miljöö on toteutettu mielestäni kekseliäästi ja uskottavasti. Kolkko lähiö ja viimainen talvi vaikuttavat oikeilta, kun näitä tehostetaan hienolla lumisade-efektillä. Musiikki on hyvin tunnelmaan sopiva eli dramaattinen ja painostavakin, mutta se tuo onneksi myös kevennystä juuri niinä hetkinä, kuin sitä kaipaakin. Lavastus on suhteellisen yksinkertainen, mutta se palvelee näytelmää onnistuneesti, eikä lavalla onneksi olekaan mitään turhaa.

Karkkipäivän näyttelijät ovat mielestäni taitavia, eikä mikään roolisuoritus selkeästi jää toisen varjoon. Edukseen ehkä kuitenkin esiintyy varsinkin Paulan näyttelijä, joka onnistuu ainakin minut vakuuttamaan impulsiivisilla ja pelottavillakin tunnepurkauksillaan, jotka tuntuvat aidoilta. Myös tarina on karuudessaankin minusta harmillisen uskottava. Tällaista todella tapahtuu, ja näytelmä kertoo koskettavasti yhden näistä julmista tarinoista, joita maailmaan mahtuu liian monta. Mikään näytelmässä ei mielestäni varsinaisesti epäonnistunut, mutta paremmin olisi voinut toteuttaa Sessan hahmon. Nyt nimittäin hänet kuvattiin vain yhdellä takaapäin otetulla valokuvalla, ja ilman näyttelijää hahmo jäi aika mysteeriksi. Jos itse tekisin näytelmän tästä aiheesta, muuttaisin ainakin sen verran, että lisäisin siihen myös kuvauksen hieman vanhemmasta lapsesta, jonka valinnoissa ja käytöksessä näkyy jo kasvatuksen laiminlyönnin vaikutus. Tällainen syy-seuraus-suhde jäi minusta tästä näytelmästä hieman uupumaan, mutta muuten niin monipuolisesti ja useasta eri näkökulmasta tarkastellen toteutettu teos on mielestäni ehdottomasti katsomisen arvoinen. Se laittoi miettimään tärkeitä asioita, ja suosittelen sitä kaikille, joilla on vähänkään tarpeeksi kypsyyttä miettiä asioita uudesta perspektiivistä.