Aurinko paistaa täydeltä terältä, kaikissa puissa on viimein lehdet ja linnut laulavat. Soukka on kauneimillaan, ja kun kävelen sen katuja huomaan, että suihkulähde on jälleen käynnistetty. Lapsena se oli aina merkki kesän alusta. Nykyisin se muistuttaa paremmasta ajasta, jolloin lähiöiden keskustoilla oli merkitystä.
Soukan ja esimerkiksi Pohjois-Tapiolan kaltaiset lähiöt on rakennettu 1960-luvun aikana, kun muuttoliike pääkaupunkiseudulle oli vilkkaimmillaan. Saapujat asutettiin suuriin kerrostaloblokkeihin, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet todellakaan niin rumilta, miltä ne kuulostivat. Luonnon keskellä olevat lähiöt olivat mitä parhaita asuinpaikkoja lapsiperheille, ja niiden keskustat tarjosivat kaikki tarvittavat palvelut kouluista partureihin. Yli kolmekymmentä vuotta lähiökeskukset kukoistivat, mutta 90-luvun lama ajoi pienyritykset polvilleen. Yksi kerrallaan kaupat ja muut palvelut sulkivat oviaan. Viimeisen iskun lähiöidyllin valtakaudelle antoi laman jälkeinen kansanvälisyysbuumi, jonka mukana tulivat kauppakeskukset ja ajatus keskitetystä, amerikkalaistyylisestä maailmasta. Lähiökeskukset kuihtuivat pankkien ja postien lähtiessä.
Mitä meillä on sitten jäljellä? Soukan keskustassa on enää yksi lähikauppa, lankakauppa, pizzeerioita ja näinkin pienelle keskukselle huikeat neljä baaria. Sama ilmiö näkyy kaikkialla Espoossa. Suuremmat lähiöt, kuten juuri Soukka ja vaikkapa Kivenlahti selviytyvät joten kuten, mutta pienet, kuten Iivisniemi, ovat olemassa lähes ainoastaan lähikauppojen ansiosta. Tilanne on outo, sillä ihmisiä on näillä alueilla enemmän kuin koskaan aiemmin, enkä usko, että kaikki edes nauttivat suurista supermaksimarketeista.
Mitä tulee käymään näille meille niin rakkaille lähiöille? Tai rakkaille ja rakkaille. Monillehan nämä ovat niitä loukkoja, joista koko elämänsä haaveilee karkaavansa. En itsekään tiedä, asunko Soukkassa enää kymmenen vuoden päästä, joten ehken minä ole paras ihminen valittamaan lähiöiden rappiosta.