Havumetsä tuoksuu pihkalta, linnut laulavat kevätlaulujaan, käpälät tömähtävät neulasmattoon. Maiseman voi helposti kuvitella mielessään, mutta entä jos kerron, ettei taigan tassuttelija olekaan eläin, vaan ihminen? Viime vuosina erityistä huomiota on herättänyt lehdissä sekä etenkin sosiaalisessa mediassa eläimenomainen käyttäytyminen lapsissa ja nuorissa. Kiinnostavinta ilmiössä kuitenkin on, miksi ihmiset kokevat tarvetta täydentää identiteettiään eläinhahmoilla jopa syrjinnän uhalla. Mikä nykymaailmassa on niin poikkeuksellista, että se saa nuoret vetämään eläimen turkin yllensä?
Nämä niin sanotut eläinidentiteetit voidaan jakaa karkeasti kolmeen leiriin: kemonomimi, turri ja therian. Kemonomimit ovat kompleksisuuden mittapuulla yksinkertaisin ja viattomin verrattuna sisaruksiinsa. Termi tulee japanin kielen sanasta 獣耳, jossa yhdistyvät eläimen kajimerkki ja korvan kanjimerkki, ja sana tarkoittaakin konkreettisesti eläimen korvia. Niin ikään kemonomimit ilmaisevat itseään pukeutumalla korviin ja häntiin ilmaistakseen esteettisesti itseään.
Samaan tapaan turreille muoti on tärkeää, mutta siihen liittyy jo selkeästi vahvempi identiteetin tuntu heidän luomassaan eläinpersoonassa, eli fursonassa. Pelkkien asusteiden sijaan turrit myös pukeutuvat valtaviin karvaisiin maskottia muistuttaviin kokovartalopukuihin, joihin myös englannista lainattu sana ”furry”, karvainen, viittaa.
Viimeisenä päinvastoin kuin edelliset, theiraneita voisi pitää aivan omassa luokassaan siltä kantilta, ettei syy eläimellisyyteen ole estetiikassa vaan käyttäytymisessä. Tämän eläinidentiteetin omaavilla yksilöillä on taipumus neliraajaiseen liikkumiseen huolimatta siitä, ettei ihmiskeho oikein sovi siihen. Ohjelmaan voi kuulua myös eläimellistä ääntelyä sekä vapaaehtoista eläinrekvisiitan käyttöä kemonomimien tavoin. Sanana therian viittaa nisäkkäiden alaluokkaan theria eli synnyttävät nisäkkäät, joka taas viittaa eläinlajien kirjoon therianeilla.
Monialaisena olentona ihminen omaksuu valtavasti erilaisia identieettejä liittyen toimintaansa ja ominaisuuksiinsa, mutta miksi villitys kohdistuu juuri eläimiin? Emmi Itäranta vastaa kysymykseen novellissaan “Siipilinna” (Tulevaisuustarinat, 6.5.2024) esittämällä, että lapsi samoistuu herkästi eläimiin maagisen ajattelunsa puolesta eli luulee ymmärtävänsä eläinten tunteita ja ajattelee niiden kommunikoivan suoraan hänelle. Eläimet ovatkin hyvin läheisiä ihmiselle etenkin lapsuudessa, jolloin kuvakirjoissa seepra ja norsu oppivat hallitsemaan tunteitaan. Niiden maailma ei tunnu liian henkilökohtaiselta ihmislapselle, mutta kuitenkin tarpeeksi läheiseltä. Moni myös varmaan muistaa pukeutuneensa kissaksi halloweenina tai leikkineensä perheen lemmikkiä kotileikeissä, jolloin eläinidentiteetin jatkaminen vanhempana ei tunnukaan enää niin kummalliselta. Toisaalta eläimiin kääntyminen voi herättää nuorissa nostalgista turvaa tai taantumista lapsuuden helppoon elämään.
Tarve lohdulle onkin nykymaailmassa erittäin ajankohtainen, joten ei ole ollenkaan tavatonta, että nuoret reagoivat poikkeuksellisella tavalla. Valtioiden sotaisan kinastelun, ääriliikkeisen politiikan ja ihmisoikeusselkkausten seasta ilmastoahdistus ja vähemmistöstressi kolahtavat eniten tähän ihmisryhmään. Valtava taakka ahdistusta kuuluu valitettavasti ihmisyyteen niin yhteiskunta- kuin yksilötasolla, ja sitä pyritään hoitamaan jokainen omalla tavallaan. Samaistuminen eläimen elämään, johon ei kuulu raha tai opinnot, voi tuntua varsin lohdulliselta, kunhan se ei vääristä todellisuudentajua liikaa. Toisaalta suuntautuminen eläimiin voi olla jopa avunhuuto yhteiskunnalle kiinnittämään huomiota enemmän ympäristöön ja etenkin eläinten oikeuksiin, vaikka tällä hetkellä valitettavasti eläinidentiteettejä omaavat ihmiset kohtaavat valtavaa paheksuntaa ja väkivaltaa. Therianeiden aktivismia liioitellaan väittämällä, että he haluavat hiekkalaatikot julkisiin vessoihin, ja turreja syytetään eläimiin sekaantumisesta.
Syrjintää lukuun ottamatta maailma ei kuitenkaan ole koskaan ollut yhtä suvaitsevainen kuin nyt, ja niin ikään nyt on paras aika olla olemassa, mitä painottaa toimittaja Niclas Storås artikkelissaan “Paratiisi maan päällä” (Helsingin Sanomat 2.3.2025). Voisin kuitenkin luetella lukemattomia asioita, jotka eivät ole läheskään mallikkaasti esimerkiksi aiemmin mainittuihin aiheisiin liittyen, etenkin suvaitsevaisuuteen liittyen. Tietenkään avomielisyys ei tullut kuuloonkaan historiassa, ja varmasti 1800-luvulla eläinidentiteetit olisi luettu skitsofrenian tavoin hulluudeksi tai 1600-luvulla noituudeksi. Se, että asioista edes pystyy puhumaan nykypäivänä, ei tarkoita, että asiat olisivat automaattisesti paremmin. Uskallan väittää, että syy tyytymättömyyteemme on juuri nykymaailman rikkinäisyydessä ja epäkohtia löytyy aina. Ne vain näyttävät erilaisilta eri aikoina.
Nykyhetken ongelmiin voisi lukea mukaan myös kasvavan tarpeen erottua joukosta niin kyvykkyydeltään kuin ominaisuuksiltaan löytääkseen merkityksellisyyden ja paikkansa yhteiskunnassa. Joillekin meistä massaan sopeutuminen ei sovi ollenkaan, mikä ohjaa oman tyylin ja elämäntavan löytämiselle. Toisille kemonomimiksi pukeutuminen tai luonnossa nelinkontin hyppeleminen on juuri se oikea tapa ilmaista itseään, eikä se satuta ketään. Todellisuudessa on kuitenkin otettava huomioon, että nämä ilmiöt ovat levinneet räjähdysmäisesti sosiaalisessa mediassa, jolle on tyypillistä luoda samanmielisten kuplia ja yhteisöjä. Myös Storås kuvailee, miten sosiaalisen median algoritmit ohjaavat sisältövirran syöttöä ja niin myös mieltämme haluamaansa suuntaan, mikä luo täydellisen mahdollisuuden eristäytyä todellisuudesta ja elää karvaturrikuplissa. Etenkin nuorilla on tarve tulla hyväksytyksi, kokea olevansa osa jotakin yhteisöä ja kokeilla erilaisia identiteettejä. Tämä ajaa lapset tekemään sitä, mikä vaikuttaa sillä hetkellä uudelta ja siistiltä miettimättä sitä sen syvällisemmin. Toisin sanoen voisi puhua trendistä. Välttämättä syy eläinkäyttäytymiseen ei siis olekaan pintaa syvempi.
Kemonomimin ja turrin kohdalla kyse voikin olla pelkästä harrastuksesta tai kiinnostuksesta ihmisen muotoisiin eläimiin. Therianeilla harrastuneisuus on taas identiteettiin liittyvää oheistoimintaa, kuten neliraajaliikunta tai asusteiden askarteleminen. Käsityöt eläinhahmon parissa kuuluvat kuitenkin ehdottomasti selkeimmin turreille, jotka käyttävät helposti kuukausia eläinpersoonansa rakentamiseen tai tuhansia euroja sellaisen ostamiseen. Harrastusten lisäksi uniikki elämäntapa tuo mukanaan ystäviä lähes varmuudella, kun vähemmistöt pyrkivät pitämään yhtä esimerkiksi järjestämällä erilaisia tapahtumia.
Eläinidentiteetin omaavilta yksilöiltä voisi kuka tahansa ottaa mallia niin rohkeudessa kuin vaikeiden asioiden käsittelyssä. Heihin kohdistuvasta vihamielisyydestä huolimatta kemonomimi-, turri- ja therianyhteisöt ovat kasvussa niin eläimiin samaistumisen, ihmisyyden ongelmista irtautumisen, internetin trendien tai vain puhtaan harrastuksen takia. Jos saan luvan unelmoida, utopistisessa tulevaisuudessa suvaitsevaisuus on itsestäänselvää, ja jopa eläin-ihmiset saavat rauhassa tassutella metsänpeitossa, jos niin lystäävät. Kuten Itärannankin fiktiivinen työryhmä oli havainnut, eläinpopulaatioiden päällimäinen viesti ihmisille on yksiselitteisen selkeä: “Jättäkää meidät rauhaan.”
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimettömänä.
Martta Koskenniemi 
Joona Levälahti 
Feifei Li