Vuonna 1986 tapahtui edellisen kerran se ihme, että jääkiekon maailmanmestaruuskisojen kotimaa voitti mestaruuden. Silloinkaan sitä ei voitu pitää suoranaisena ihmeenä, sillä Neuvostoliiton tulivoimaisen arsenaalin ykkösnimiä olivat muun muassa Igor Larionov, Viacheslav Fetisov, Vladimir Krutov ja Sergei Makarov – toisin sanoen, sen ajan parhaita jääkiekkoilijoita. Silloiset Moskovassa järjestetys kisat olivat vain yksi tyylinäyte Neuvostoliiton joukkueen sen hetkisestä ylivoimasta. Tämän jälkeen on ollut todella hiljaista kotimaan mestaruuksien saralla. Mistä tällainen kotikisojen kirous johtuu?
MM-kisoissa nähtävät pelaajat ovat viimeisen päälle täysammattilaisia, ja useimmille jatkopelien kaltaiset tilanteet ovat jo tuttuja aiemmilta pelivuosilta. Esimerkiksi Kanadan ja USA:n joukkueet koostuvat lähes kokonaan NHL-pelaajista, jotka ovat tottuneet pelaamaan kaudessa jopa yli 80 peliä, reissaamaan ympäri valtavaa Pohjois-Amerikan mannerta ja pelaamaan illasta toiseen paineet niskassaan. Heille uran kohokohta olisi voittaa Stanley Cup, ei maailmanmestaruus.
Maajoukkuepaidan pukemista pidetään kuitenkin lajista riippumatta kunnia-asiana, eikä siitä yleensä makseta erillistä palkkiota, muuten kuin menestyksen tullessa. Raskaan NHL-kauden jälkeen MM-kisoihin matkustavan pelaajan täytyy siis joka kerta olla 100-prosenttisen täydessä kunnossa ja 110 prosentin asenteella valmiina taistelemaan maailmanmestaruudesta. Raskaaseen kauteen vetoavia ja sen myötä MM-kisoista kieltäytyviä pelaajia on siis turha leimata isänmaan pettureiksi – ainakaan ilman kunnon perusteita.
Millaisia paineita kotijoukkue sitten saa osakseen? Esimerkkinä käy hyvin Suomen joukkue tämän vuoden turnauksessa. Jo seuraavana päivänä Suomen maailmanmestaruudesta 2011 tajusi osa median edustajista, että ensi vuoden kisat pidetään Suomessa. Ennen kuin edellistä mestaruutta oli edes keretty juhlimaan, alkoikin saman tien pauhaaminen mediassa siitä, miten Suomi voi murtaa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kotikisojen kirouksen ottamalla tuplamestaruuden.
Tilanne rauhoittui kesäksi, mutta alkoi syksyllä heti uudellaan, kun kiekkoliigat oli taas saatu käyntiin. Kisoihin oli kuukausia aikaa, mutta jo marraskuisen Suomen Euro Hockey Tour -turnauksen aikana alkoi muun muassa Canal+ -kanavalla Hockey Night -ohjelmassa osio ”taistelu pelipaidoista”, jossa spekuloitiin, ketkä ovat mukana joukkueessa kuuden kuukauden kuluttua. Toki asiaan kuului myös se, että aina kun oli mahdollisuus saada suomalaisen NHL-pelaajan haastattelu, oli ensimmäinen kysymys ”Kiinnostavatko MM-kotikisat?”. Kun otetaan huomioon, etteivät MM-kisat ole NHL-pelaajan kauden päätavoite, saatiin kysymyksiin varsin vaivautuneita vastauksia pelaajien keksiessä niistä mahdollisimman diplomaattisia. Suomalainen urheilumedia kun on hyvä muuttamaan asioita paremmin myyvään sävyyn. Esimerkiksi ”päätavoitteenani on pudotuspeleihin pääsy” saattaa hyvinkin kääntyä otsikoksi ”Tätä suomalaista eivät kotikisat kiinnosta!”. Lienee siis sanomattakin selvää, että paineita rakentuu niin kotimaan kuin ulkomaillakin pelaavien ympärille.
Suomen joukkueella oli kuitenkin tänä vuonna pari valttikorttia käsissään, joilla kotikisojen kirous olisi hyvinkin ollut mahdollista rikkoa.
1. Kokenut joukkue
Suomella oli mukana 15 viime keväänä maailmanmestaruuden voittanutta pelaajaa. Nämä pelaajat olivat jo tottuneet median käsittelyyn ja pystyivät sulkemaan epäolennaisen pois turnauksen ajaksi.
2. Valmennus
Jukka Jalosen valmennusryhmä tietää, miten joukkueen keskittyminen pidetään olennaisessa. Vaikkei päävalmentaja Jalonen olekaan jalkapallokentiltä tutun José Mourinhon kaltainen persoona, joka vetää median huomion itseensä ja pois joukkueesta, tietää hän silti, miten mediaa käsitellään. Hän muun muassa salasi Suomen maajoukkueen majapaikan ja teki rajoituksen, jonka mukaan pelaajat saavat kisojen aikana osallistua maksimissaan kahteen mediatapahtumaan kisojen ohessa. Suomen valmennus piti huolen siitä, että joukkue sai kisoissa keskittyä vain ja ainoastaan turnauksen voittamiseen.
3. Kapteeni
Kapteeni Mikko Koivu on paineiden käsittelyn ruumiillistuma. Isoveljensä varjossa kasvanut Suomen tämän hetken paras keskushyökkääjä on saanut koko ikänsä pelata suurennuslasin alla. Vertailu isoveli Saku Koivuun on tehnyt Mikosta paineiden sietämisen mestarin. Suomen kapteeni ei paineiden alla sorru, ja se jos mikä oli etu maailmanmestaruudesta kotikaukalossa taistellessa.
Näistä seikoista huolimatta Suomi ei kyennyt välierässä voittamaan Venäjää, joten kotikisojen kirous pysyy edelleen. Ensi vuonna on kuitenkin taas uuden yrityksen vuoro, kun Suomi ja Ruotsi järjestävät jälleen yhdessä MM-kisat keväällä 2013. Silloin Suomen joukkueen runko on vuoden kokeneempi, josta ei varmasti ole ainakaan haittaa.
Vuoden 1986 jälkeen on kotijoukkue ollut myös muutaman kerran lähellä rikkoa tämän ikuisen myytin. Vuonna 1995 Tukholmassa järjestetyissä kisoissa Ruotsi eteni aina finaaliin asti, kunnes vastaan tuli Suomi. Varmasti monet meistä tietävätkin jo pelkästä vuosiluvusta, miten silloin kävi. Vuonna 2008 kisasirkus saapui Kanadan Halifaxiin. Silloin loppuotteluun selvinneet Kanada ja Venäjä pelasivat äärimmäisen jännittävän finaalin, jonka ratkaisijaksi nousi jatkoajalla venäläinen Ilya Kovalchuk – Venäjä kruunattiin mestariksi lukemin 4-5.
Yleisö, kannattajat ja media saattavat arvostella joukkueensa alkulohkossa ja mahdollisesti puolivälierissäkin tehtyjä virheitä – joskus jopa kovallakin äänellä. Kisojen ratkaisevien pelien lähestyessä on kuitenkin tärkeämpää saada kannustava ilmapiiri joukkueen ympärille, antaa työrauha ja ennen kaikkea luoda kannustamalla se ”kuudes kenttäpelaaja” jäälle.