Olen katsonut jokaiset Euroviisut siitä asti, kun muistan. En usko, että pakkomielle on periytynyt vanhemmilta, vaikka hekin yleensä vilkuilevat kisoja ainakin toisella silmällä. Jokin siinä paljettien ja tuulikoneiden, modulaatioiden ja purkkapopin maailmassa on aina viehättänyt minua. Katsoessani Euroviisujen korneja esityksiä tunnen outoa yhteenkuuluvuuden tunnetta muun Eurooopan kanssa. Siinä on sellainen fiilis, että tässä on nyt meidän esitys ja ihan tosissaan ollaan. Kisojen piriin kuuluva porukka, katsojat, esiintyjät ja järjestäjät, eivät aliarvioi mitään.
Ilmoitin tänäkin vuonna katsovani Euroviisut, molemmat semifinaalit ja itse finaalin. Ideani ei kerännyt ympäristössäni kauheasti kannatusta. Suurin osa pitää Euroviisuja noloina, turhina ja naurettavina. Varsinkin pojilla tuntuu olevan aika suuri kynnys myöntää katsovansa Euroviisut ihan vapaaehtoisesti. Euroviisuihin osallistuvia biisejä ei kuulemma kirveelläkään voi sanoa oikeaksi musiikiksi, Suomen kappale on äänestyksistä huolimatta aina hirveätä moskaa ja eiväthän ne juontajat osaa edes englantia. Tuntuu, että ihan periaatteen mukaisesti Euroviisuja pitää aina vähän haukkua, tai vähintäänkin ainakin toitottaa suureen ääneen, että ei varmasti katsonut niitä. Itse suurena euroviisifanina kysyn, miksi Euroviisuista ei sitten tykätä? Milloin Euroviisujen vihaaminen tuli muotiin? Vai eikö ihmisiä yksinkertaisesti kiinnosta? 50 vuotta sitten tilanne ei ollut tämä. Myös esimerkiksi missikisoille on käynyt näin. Ovatko nykyajan viihteen runsas tarjonta, sosiaalinen media ja kaupunkitarinat vieneet tarpeen tällaisiltä vanhanaikaisen korneilta instituutioilta?
Kappale, jonka oma maa lähettää Euroviisuihin, on aina suuri jännittämisen paikka. Jopa euroviisuvihaajat ovat yleensä perillä siitä, mikä kappale lopulta lähtee edustamaan Suomea Euroviisuihin. Ja mehän sen valitsemme alkukarsinnoista. Myönnän itsekin, että Lordin lähtiessä Euroviisuihin valitin epätoivoissani häpeää, jota hirviöpukuiset rokkarit tulevat aiheuttamaan meille suomalaisille. Mutta minulla onkin oikeus valittaa, sillä äänestin alkukarsinnoissa jotakin toista vaihtoehtoa. Mutta sitten Lordi meni ja voitti, ja johan nationalismin nimissä kaikki juhlivat aikaisemmin haukkumaansa bändiä. Yhden voiton jälkeen onkin sitten vannottu hevin nimeen. Sillä me suomalaiset voitamme, kun kerran jo voitettiin.
Tänä vuonna, enkä sanoisi sitä ensimmäiseksi kerraksi, oli Suomella oikeasti hyvä kappale, jota voidaan ilman kirvestäkin sanoa ihan oikeaksi musiikiksi. Laulu on ehkäpä Suomen yksi parhaista edustuskappaleista ikinä ja silti valittajia löytyi. Ihmiset, jotka pitäisivät tätä biisiä normaalisti hyvänä, olivat ensimmäisten joukossa haukkumassa, että taas meillä on surkea esitys. Sama koskee muidenkin maiden kappaleita. Joka vuosi Euroviisujen joukosta löytyy oikeita helmiä. Mutta auta armias jos iPodistasi löytyy kappale nimikkeellä ’Eurovision Song Contest’, ei kappaleella ole enää mitään mahdollisuuksia tavallisen kuuntelijan korvissa.
Hassua on myös, että helmet ja oikeasti hyvät kappaleet eivät yleensä pärjää Euroviisuissa, kuten ei pärjännyt Suomikaan tänä vuonna. Mitään selvää kaavaa voittajabiiseissä ei ole, ja mielestäni kappaleen tyyppi vaihtelee Euroopassa vallitsevan hengen mukaan. Voittaminen on kaikille maille yhtä tärkeää, ja kotikisat järjestetäänkin sitten taloustilanteesta huolimatta tyylillä ja rahaa säästelemättä.
Mikä merkitys Euroviisuilla sitten on? Onko se eurooppalaisten yhteinen viihdetapahtuma vai valtioiden välinen mittelö? Jokavuotinen tilaisuus vahvistaa yhteenkuuluvuutta, vai sittenkin paikka todistella oman maan taitoa ja mahtia? En tiedä, mikä tilanne muissa maissa on, mutta Suomessa Euroviisut ovat julkisesti aika nolo juttu. Johtuuko se huonosta menestyksestämme vai aidon onnellisesta yltiöihanasta purkkapopista, sitä en tiedä. Joka tapauksessa itse uskallan myöntää uppoutuvani kerran vuodessa tuohon sateenkaarenväriseen kuplaan, jossa maailma parannetaan kitaraa soittamalla.