Kädet asettavat varovaisesti lehtipurjeen tikkumastoon. Ne ovat tehneet sen ennenkin, vuosia sitten, mutta säilyttäneet ainoastaan näppäryytensä. Lapsen lyhyiden, pienten ja lian tahraamien näppien tilalla ovat nyt täysikasvuiset, solakat ja tahrattomat kädet. Lyhyen välähdyksen verran näyttää siltä, kuin toiset pienet kädet kurottaisivat kohti heiveröistä mastoa suoristaakseen sen, mutta ne katoavat tuuleen ennen kuin ennättävät koskea mihinkään. Hetkeksi suljetut silmät ja päänpudistus. Muisto vain.
Laiva voisi myös olla muisto, niin paljon se muistuttaa vuosientakaista malliaan, ellei sään kovettama kaarna tuntuisi karkealta laivan levätessä kevyesti kämmenillä todistaen sen olevan enemmän kuin häilyvä harhakuva. Molempien kaarna on peräisin samasta kaatuneesta lepästä, joka oli kauan sitten hakattu polttopuuksi ja unohdettu puuvajan perukoille. Molemmissa mastona pala koivunoksaa ja purjeena isoin lehti, joka siihen aikaan vuodesta siinä paikassa on saatavilla. Ainoa ero edelliseen on se, että nykyistä oli tekemässä vain yksi käsipari kahden sijasta. Ja se on ainoa ero, joka merkitsee.
Pian on mentävä takaisin, muut odottavat varmasti kärsimättöminä pääsevänsä juhlapöydän ääreen syömään. Mutta lapsuudenystävä ei ole siellä, ei tässä eikä missään muussakaan tapauksessa. Vaikka heidän tiensä eivät olisi eronneet jo kauan aikaa sitten, niin viimeistään nyt se olisi tapahtunut. Oli aika jättää taakse lapsuudenkoti ja -ystävät ja lähteä ainoastaan kokemus ja välttämättömiä esineitä hengissä pysymisen kannalta mukana. Aikuisuus on toinen elämä, jossa lapsuudella ei ole sijaa. Juhlissa on ainoastaan vieraita ihmisiä, ei yhtään sukulaista, ei yhtään ystävää tai tuttua. Heille piti jättää hyvästit jo aiemmin.
Mutta hänelle, jonka kanssa rakennettiin kaarnalaivaa eräänä melkein kesäisenä iltana järven rannalla, ovat hyvästit vielä jättämättä. Elämän polut kohtasivat silloin joskus vain hetkeksi, liian pieneksi hetkeksi, ennen kuin toinen päättyi yllättäen. Vaikka siitä on aikaa, on kuin sen polun kulkijan varjo olisi jatkanut matkaa toisen polulla, hiljaa ja tavoittamattomissa, mutta silti siinä. Silloinen kaarnalaiva jäi hänen viimeisekseen, niin kuin samaisen laivan kopio jäisi toisen.
Kädet laskevat laivan pehmeille aalloille, jotka haluaisivat kuljettaa laivan pois tuulen myötäillessä niiden mielipidettä, mutta kädet pitävät vielä laivaa paikoillaan. Pieni määrä vettä läikähtää olemattoman laidan yli laivaan, mutta se on vain sopivaa. Vesi vei ystävän pois, joten vesi voisi viedä hänen varjonsakin pois. Syvä henkäys, tuulen lohduttava kosketus. Varjo poistuu, astuu epävakaaseen, pieneen laivaan, suru ja muistot varmasti tallessa ja mukana. Hetken varjolla on ystävän kasvot, jotka hymyilevät sitä hymyä, jonka kanssa hän sanoi: ”On myöhä, on mentävä.” Kädet irrottavat otteensa laivasta.
Tuuli tarttuu välittömästi vihreään lehtipurjeeseen, kuljettaen laivaa yhteistyössä aaltojen kanssa uskomattoman nopeasti. Aivan kuin elämä olisi kaarnalaiva – ei koskaan tiedä, mihin päätyy, mutta se kiitää niin nopeasti, eikä aina ole varma siitä, voiko sitä ohjata. Ja se voi myös päättyä aivan yhtä yllättäen kuin kaarnalaivan matka. Varjo pitää kiinni ja nauraa, kun laiva ajautuu aina vain kauemmaksi laskevan auringon säteiden leikkiessä vedenpinnalla.
Se on viimeinen kuva, joka kaarnalaivasta saa jäädä mieleen. Silloin, kun laiva kaatuu ja aallot nielaisevat sekä kaarnalaivan että varjon, kuuluu enää etääntyvää kuivien oksien katkeilua ja kasvuston kahinaa. Varjon, kaarnalaivan ja lapsuuden viimeisiä hetkiä ei kukaan nähnyt ja vesi kuluttaa pois kaikki merkit siitä, että ne edes joskus olivat.