Jussi Helminen – teatterin grand old man

Istun yksin Pohjois-Tapiolan lukion autiossa ruokalassa. Olen saanut tehtäväkseni haastatella Espoon kaupunginteatterin johtajaa Jussi Helmistä, joka on saapunut koululle arvostelemaan teatteridiplomitöitä. En tiedä, mitä odottaa, koska en ole aiemmin tehnyt haastatteluja. Minua myös jännittää hieman, minkälainen henkilö Helminen on. Jännitykseni kuitenkin hälvenee, kun näen miehen saapuvan. Helminen on todella tavallisen näköinen mies rennossa liivissään .

Istumme alas, ja aloitan kyselemällä päivän kulusta. Helminen kertoo viettävänsä päivänsä yleensä rauhallisissa merkeissä ja teatterinjohtajan työn olevan pääasiassa ongelmien odottamista. Ehtii Helminen koukousten lomassa jonkun tietokonepelinkin pelata. Siirryn nopeasti eteenpäin kysymällä Helmisen elämästä tähän asti. Helminen on toiminut johtajana todella monessa Suomen suurista teattereista, kuten  Oulun kaupunginteatterissa, Tampereen työväen teatterissa ja nykyisessä pestissään Espoon kaupunginteatterissa. Kun kysyn, millä tavalla kaupungit eroavat toisistaan, hän sanoo kaikkien kaupunkien katsojien olevan erilaisia. Jos oululainen katsoja näkee huonon esityksen, käy hän seuraavalla viikolla katsomassa, jos olisi parempi. Turkulainen muistelee vielä kahdenkymmen vuoden jälkeen nähneensä huonon näytelmän eikä sen jälkeen ole uutta käynyt katsomassa. Hän myös valottaa tamperelaisten käyvän eniten teatterissa Suomessa. Kolmensadantuhannen asukkaan kaupungissa myydään jopa kuusisataatuhatta lippua vuosittain.

En pysty muuta kuin ihmettelemään: mitä tahansa häneltä kysyn, vastaus  kuulostaa aina tarkasti harkitulta. Helmisestä myös huokuu vuosikymmenien kokemus. Ihmettelyltäni kuulen hänen mainitsevan Espoon kaupunginteatterin olevan johtajan kannalta Suomen paras teatteri, sillä yksikään näyttelijä ei ole vakinainen. Silloin näyttelijät näyttelevät roolia, koska he haluavat, ei koska heitä käsketään.

Helminen kertoo nähneensä paljon. Hän on ollut valtaamassa ylioppilastaloa, nähnyt sen palavan ja hänen päälleen on myös heitetty ulostetta. Tässä kohdassa hiljenemme molemmat hetkeksi, kunnes jatkan ulosteen heittämisen kuuluisasta tarinasta. En ollut aluksi varma, uskallanko ottaa asiaa puheeksi. Asia kiinnosti minua kuitenkin suuresti ja olin tyytyväinen, kun se tuli kuin itsestään esille. Helminen ei jatka asiasta paljoa, vaan kertoo olleensa johtajana tuohon aikaan ja kutsuneensa Jumalan teatterin Ouluun esiintymään. Ylioppilastalon valtauksessa hän piteli ovia auki, ja kun se paloi, peruuntui hänen ensi-iltansa seuraavalta päivältä.

Tulevaisuutta Helminen valottaa sen verran, että  suunnitelmia uudesta kaupunginteatterin rakennuksesta Espooseen on tehty. Siitä tulee noin Oulun kaupunginteatterin kokoinen kaksinäyttämöinen teatteri. Helminen puhuu myös haavestaan, että Suomeen saataisiin kansainvälinen teatteri. Espoo olisi hänen mukaansa hyvä paikka, koska me olemme pääkaupunkiseudulla ja Helsinki ei luultavasti sitä haluaisi jo valmiiksi suuren teatteritarjonnan takia. Helminen myös muistuttaa tulevasta metrosta, joka tekee meidät osaksi pääkaupunkia. Helminen kokee tehtäväkseen saattaa uusia ihmisiä teatterin pariin ja samalla antaa kokeneemmille ihmisille aina jotain uutta. Itse hän näkee vuosittain satoja näytelmiä ja siksi kykenee helposti näyttämään muille tietä.

Olen onnistunut pääsemään lopulta eroon kaikesta jännityksesta ja päätän kysyä Helmiseltä sitä, mikä monia mietityttää. Mikä on teatterin asema nykymaailmassa? Vastauksesta kuulee hänen vastanneen kysymykseen aiemminkin. Helminen kertoo, että teatteri on Suomessa vakaalla pohjalla. Maassamme on kuusikymmentä teatterilain piiriin kuuluvaa teatteria, joihin myydään 3,3 miljoonaa lippua vuosittain. Se on paljon ottaen huomioon, että meitä on täällä vain viisi miljoonaa. Ja nämä luvut ovat ainoastaan ammattiteattereiden kävijöitä. Tyytyväisellä äänensävyllä Helminen toteaa teatterin olevan Suomessa koko kansan taidetta. Hän myös korjaa sanomaansa, ettei teatteri ole täällä samalla tavalla taidetta kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa, vaan pikemminkin osa kansanperinnettä. Suurena yllätyksenä minulle tulee, että teatterilla on Suomessa enemmän katsojia kuin SM-liigalla. Kysyttyäni onko mikään muu maa yhtä aktiivinen teatterissa kävijä Helminen veikkaa ainoastaan Islantia ja Saksaa. Hän muistelee Euroopan matkoillaan ihmisten olevan suuresti kateellisia hullulle teatterimaallemme.

Jatkaen aiheessa kysyn, ovatko Helmisen mielestä Internet ja elokuvat uhka teatterille, ja sekunnin murto-osassa hän vastaa ei. Hämmentyneenä hiljennyn, ja Helminen siemaisee kahviaan. Juotuaan hän tokaisee, että jos teatterilla olisi vihollinen se olisi kuollut jo monta kertaa. Teatterin vetovoiman Helminen tuumii olevan yleisön ja näyttelijöiden samassa tilassa olevassa ”leikissä”. Leikkiä se on hänen mukaansa siksi, ”että näyttelijä kysyy yleisöltä,  onko okei jos mä esitän tanskalaista prinssiä, johon yleisö vastaa, että on”. Näin yleisö on osa kaksipuolista leikkiä. Helminen todistaa logiikkaansa myös sillä, että englanniksi näytelmä on play, joka tarkoittaa myös leikkiä.

Prosessoidessani kaikkea mitä Helminen on minulle kertonut, huomaan aikamme olevan käymässä vähiin. Kiitän häntä ja pakkaamme molemmat tavaramme. Saatan Helmisen ovelle ja kiitän vielä haastattelusta. Hänen kadottua kulman taakse palaan ruokalaan ja istun alas. Istun siinä vielä noin viisitoista minuuttia ja pohdin, että miten on mahdollista, että opin koulussa neljänkymmenen minuutin aikana näin paljon.