Everstinna on Susanna Airaksisen dramatisoima ja ohjaama näytelmä, joka pohjautuu Rosa Liksomin kirjoittamaan meänkieliseen ja samannimiseen kirjaan (2017), joka on siis mukaelma tositarinasta. Se on esitetty Helsingin kaupunginteatterissa (syksy/2019). Näytelmä esittelee Suomen asemaa toisen maailmansodan aikana, yhteiskunnallisia ongelmia Suomessa ja sodan jättämiä arpia. Päähenkilönä on Everstinna, joka kertoo oman tarinansa muistelmiensa kautta. Vaikka hänen tarinassaan käydään läpi aiemmin mainittuja asioita, on sen ytimessä hänen ja Everstin välinen sairaalloinen suhde. Tarina keskittyy Pohjois-Suomeen Lapin alueelle, ja se on puhuttu meänkielellä.
Tarinan näyttelee yleisölle yksi näyttelijä (Heidi Herala), joka esiintyy päähenkilönä, ja muiden hahmojen esittämiseen käytetään monipuolisesti audiovisuaalisia keinoja. Tämä ikään kuin muistuttaa katsojaa siitä, että näytelmä etenee Everstinnan muistojen varassa. Esimerkiksi Everstinnan isän ja Everstin äänet kuuluvat näyttämöllä olevasta vanhanaikaisesta radiosta, mikä osoittaa myös, että näistä tapahtumista on kulunut paljon aikaa hänen niistä kertoessaan. Everstinnan elämää määrittänyt Eversti ei ole kuitenkaan pelkästään ääni radiossa, vaan hänet on esitetty myös vaatteina, muistioina, jotka makaavat sekaisin ympäri näyttämöä, kunniamerkkeinä, joita Everstinna kantaa kylpytakissaan, ja Everstinnan juomisena. Näytelmän aikana Everstinna ottaa vähän väliä hörppyä Koskenkorvaa, mikä osoittaa sen, kuinka suuren jäljen Eversti on jättänyt Everstinnaan, ennen kuin katsojat ovat saaneet edes selville, minkälainen ihminen tämä Eversti on. Mielestäni alkoholi näyttäytyy myös nerokkaana tapana tarjota näyttelijälle hörppy vettä kaiken hyppimisen välillä tekemättä näyttelijälle tarpeellista nesteytystä turhan selkeäksi pysäytykseksi tarinankerrontaan. Muut hahmot esittäytyvät katsojalle päähenkilön puheista paitsi ne, jotka ovat tehneet suuren vaikutuksen Everstinnaan, kuten itse Hitler ja Vihtori Kosola. Heidät esitetään tarkoin kohdistetuin valokeiloin ja voimakkaalla äänentoistolla. Tällaisissa näytelmän kohtauksissa yleisö otetaan mukaan yleisöksi Everstinnan muistoihin, jolloin soitetaan myös hyvin ekspressiivistä musiikkia luomaan tunnelmaa dramaturgian mukaisella tavalla.
Kuten monessa muussa näytelmässä, lavasteet on mietitty niin, että niitä voitaisiin käyttää monissa kohtauksissa. Kaikista silmiinpistävin lavaste näyttämöllä on erivärisistä lampaantaljoista taiteiltu korpisuo, jossa on selkeä suonsilmä ja kelopuu. Nämä tuovat näytteille Lapin maiseman, mutta sen lisäksi puu toimii hyvin naulakkona esittelemään Everstiä vaatteina. Suonsilmää taas käytetään yhdessä kohtauksessa saunana ja välillä kuvaamaan haluksi paeta elämää – halua paeta Everstinna kokee pariin otteeseen. Näyttämön valot luovat omalaatuisella tavallaan kantavan tunnelman kohtauksiin. Esimerkiksi Puolassa punaisilla näyttämövaloilla esitetään lyhytkestoinen näytös luomaan uhkaava tunnelmaa. Helsingissä valot ovat oransseja ja kuvaavat railakasta seurapiirielämää, ja Lapuan liikkeen marssissa ne välkkyvät isänmaallisesti valkoisina ja sinisinä.
Myös niihin aikoihin natsi-Saksan tuoma ajatus natsismista leijuu mukana tarinassa; ideologia esitetään puheina, joita ääriliikkeen merkkimiehet puhuvat. Valoja hyödynnetään myös natsimielisyyden osoittajana. Valaistua neliötä, jonka sisässä on neljä muuta neliötä, välkytetään tietyissä kohtauksissa erilaisin keinoin niin, että se näyttää natsimerkiltä tai muuten kuvastaa sitä. Nämä mielestäni muistuttavat hyvin myös nykyaikaa, kun ääriliikkeet saavat kannatusta Euroopassa ja muistuttavat meitä, miten asiat ovat tuolloin olleet.
Kokonaisuudessaan näytelmän lavastus on hyvin moderni ja minimaalinen, mutta se samalla kantaa menneen ajan tunnelmaa. Toisaalta yhden näyttelijän esittämässä näytelmässä, jossa näyttämökin on verrattain pieni, ei suurempaa lavastusta tarvita. Suurempi lavastus olisi vain ollut tiellä eikä sillä olisi ollut tarpeellista käyttötarkoitusta.
Mielenkiintoisinta näytännössä on se, että kaiken sen tavaran, joka muistuttaa Everstinnaa hänen repaleisista ja vaikeista vaiheistaan, hän työntää pahvilaatikkoon ja pois mielestä. Käymällä läpi ikävän elämänsä vaikeita hetkiä ja mukavampia muistoja hän pääsee yli vaikeista asioista ja heittää hyvästit kamalimmille muistoilleen. Lopetus tuntuu todella symboliselta, koska tarinan alussa Everstinna tuo nuo muistoja herättelevät leikekirjat lavalle ja kaivaa arkusta esiin vielä lisää muistoja, joista kaikki hän heittää menemään esityksen lopussa.
Näytelmä on kaiken kaikkiaan merkityksellinen, sillä se herättää keskustelua siitä, millainen Suomen tilanne on ollut maailmansotien keskellä, ja antaa mielikuvia tuon aikakauden elämästä subjektiivisesta näkökulmasta.