”Violence is the option” – ainakin katsojalukuja nostatettaessa. Väkivalta on kiehtonut ihmistä jo aikojen alusta saakka, ja viime aikoina se on noussut yhdeksi menestyksekkäimmistä rahantekijöistä elokuva-alalla. Elokuvaväkivallan raju raaistuminen on helposti havaittavissa, ja usein pohditaankin, onko kaikella tällä fiktiivisellä massamurhaamisella mitään tekemistä maailmalla joka päivä tapahtuvien hirmutekojen kanssa. Lienee kuitenkin mainitsemisen arvoista, ettei väkivallan määrä ole silmiinpistävästi lisääntynyt, mikäli vertailukohteeksi otetaan vaikkapa keskiajan kerettiläisvainot tai ensimmäisen vuosituhannen veriset ristiretket. Päämääräni ei kuitenkaan ole elokuvaväkivallan seurauksien syynääminen, vaan pyrin selvittämään, mikä meitä niin kovasti kiehtoo näissä ikäsuosituksin rajoitetuissa toimintapätkissä.
Useimmiten elokuvaväkivalta annetaan anteeksi sen viihdearvon ja harmittomuuden vuoksi. Tästä huolimatta suurimpaan osaan actionleffoista lätkäistään ikärajasuositus ja nuorison väkivaltaisuudesta kirjoitetaan lehtiin elokuvia syyttäen. Joka tapauksessa itse miellän elokuvaväkivallan useimmiten hauskaksi ja humoristiseksi katsella, ja käytännössä aina näyttelijät keventävät tilannetta sutjakkailla kommenteilla, josta hyväksi esimerkiksi voidaan nostaa vaikkapa Bruce Willis. Se, kuinka persoona reagoi ruudun kautta välitettyyn väkivaltaan, on kuitenkin täysin yksilöllistä. Voi olla, että toisen alkaessa etsiä malleja vihan purkamiseen toinen löytää itsestään aivan uusia auttamisen haluja. On siis mahdotonta vastata kysymykseen siitä, lisääkö elokuvissa esitetty väkivalta todellista väkivaltaa yleisellä tasolla.
Eräs huomionarvoinen näkökulma on ihmisille tyypillinen tunneskaala. Sen ääripäihin kuuluvat erotiikka ja väkivalta edustavat toisaalta elämän säilyttämistä tai jatkamista, toisaalta sen tuhoamista tai tuhon uhkaa. Länsimainen hyvinvointikulttuuri tuntuu kannustavan ihmistä tasapainoiseen ja harmaan arjen turruttamaan elämään, jolloin geeneihimme ohjelmoidut eloonjäämisvaistot jäävät työttömiksi. Elokuvissa esitetyn väkivallan (ja erotiikan) synnyttämät rajut tuntemukset herättävät nämä vaistot jälleen eloon synnyttäen henkilössä harvoin esiintyviä tunteita. Sama kaava toistuu urheilussa. Myös kostonhimo on olennainen osa niin kutsuttua oikeutettua väkivaltaa, sillä katsojan on helppo samaistua vääryyttä kokeviin toimintaelokuvien sankareihin.
Elokuvien väkivalta ei taida koskaan menettää ajankohtaisuuttaan, sillä myymällä hyvin se ruokkii ihmisen rahanhimoa aloittaen päättymättömän noidankehän. Vaikka yleistyksiä onkin turha tehdä, ei kukaan voi kieltää joskus nauttineensa väkivallasta missä tahansa sen monista muodoista. Tosiasiasta saattaa seurata toinenkin yleistys, jonka mukaan koko nyky-yhteiskuntaa voidaan pitää väkivaltaisena – väkivaltaisuus herättää ihmisissä kateutta sekä vihaa, joka puretaan katsomalla samaista väkivaltaa. Seuraus lienee jokaiselle ilmiselvä: rauha käsitteenäkin lienee mahdotonta saavuttaa, puhumattakaan kokonaisesta kansakuntien symbioosista, rauhallista yhteiseloa. Joka tapauksessa väkivalta, niin todellinen kuin fiktiivinenkin, tulee olemaan kiihkeiden väittelyiden aihe aina tuomiopäivään saakka, eikä kukaan voi taata lopullista yhteisymmärrystä väittelijöiden välille.