Annika Keskitalo on 16-vuotias lukiolaistyttö, joka eli normaalia espoolais- tytön elämää, kävi koulua, harrasti koripalloa ja vietti aikaa kavereiden kanssa. Viime uudenvuoden juhlat päättyivät kuitenkin ikävästi, ja Annikalle sattui vakava onnettomuus, josta selviäminen vei aikansa.
Annika kaatui kiviportaissa erittäin pahasti ja menetti tajuntansa. Hänet kiidätettiin sairaalaan, ja hänellä todettiin olevan kaksi kallonpohjan murtumaa sekä keskivaikea aivovamma. Tapahtuman vuoksi Annika joutui olemaan viikon sairaalassa seurannassa. Pääkivut olivat voimakkaita, ja muisti oli mennyt muutaman päivän ajaksi. Hänellä oli myös usein pahoinvointia, ja sairaalassa vietetty aika oli kaikkea muuta kuin mukavaa.
Viikon kuluttua Annika pääsi kotiin, mutta joutui olemaan kuukauden pois koulusta sekä urheilematta. Koulussa jakso keskeytyi ja kurssisuunnitelmat menivät aivan sekaisin. Fyysinen kunto oli heikko, eikä Annika innostunut asioista normaaliin tapaan. Kuitenkin kaverit saivat piristettyä häntä käymällä kylässä päivittäin. Kotona vietetty aika oli onneksi mukavaa, vaikka välillä aika kävi pitkäksi, kun muut olivat koulussa.
Parin viikon kuluessa kunto rupesi kohentumaan ja toipuminen oli yllättävän nopeaa. Annika kävi ensimmäisessä lääkäriseurannassa, jossa hänen motoriikkaansa testattiin ja vointia kyseltiin. Lääkäri kertoi myös tarkemman diagnoosin. Sieltä Annika ohjattiin neuropsykologille, joka teki erilaisia testejä ja selvitti, onko vammasta seurannut pysyviä ongelmia. Huomattiin, että mitään suurempaa ei ollut paitsi hieman kielellisiä ongelmia, joita hänellä oli jo aikaisemmin ilmennyt.
Haastattelin Annikaa onnettomuuden seurauksista.
Miten voit nyt?
-Voin oikein hyvin ja olen saanut uutta energiaa auringosta ja lämmöstä. Onneksi onnettomuus sattui talvella ja nyt pääsen nauttimaan ihanasta kesästä.
Jäikö sinulle traumoja onnettomuudesta?
-Ei oikeastaan muuta kun, että välillä pelottaa mennä jyrkkiä portaita, varsinkin juosten.
Onko elämäsi muuttunut tapaturman myötä?
-Vanhemmat ovat paljon huolehtivaisempia, ja pyrin itsekin olemaan varovaisempi. Muuten elämäni ei ole muuttunut juurikaan.
Olitko itse järkyttynyt tilanteesta?
-Olin järkyttynyt, koska en muistanut illan tapahtumia ja heräsin sairaalasta tietämättä, mitä oli tapahtunut. Ja kun kuulin muilta, mitä minulle oli käynyt, olin lähes sokissa.
Saitko ulkoisia vammoja?
-Kyllä, minulla on erittäin arka kohta päässä, josta lähti myös hiuksia. Aluksi silmä oli hyvin tummunut, mikä kumminkin lähti parin viikon kuluessa. Muualla kehossa oli myös mustelmia.
Miten vietit sairaslomaasi?
-Olin kotona, katsoin elokuvia ja sarjoja sekä nukuin paljon. Ystäväni kävivät luonani päivittäin, ja he toivat iloa ja piristystä päiviini. Ystävien ja perheen tuki oli suuri apu minulle.
Oliko kouluun palaaminen vaikeaa?
-Aluksi se tuntui vähän oudolta. Minulla oli vain kolme kurssia jaksossa, joten se ei ollut kovin rankkaa. Numerot kyllä laskivat vähän, koska en jaksanut paljoa lukea.
Mikä on ollut vaikeinta onnettomuuden jälkeen?
-Vaikeinta oli ehkä normaaliin arkeen palaaminen, koska olin niin kauan tekemättä mitään ja ehdin jo tottua siihen.
Koetko kaikesta huolimatta olevasi onnellinen?
-Kyllä koen ja mielestäni tapahtuma sai minut miettimään, kuinka pienistä asioista elämä on kiinni.
Muuttiko tapaturma ajatteluasi?
-Kyllä, osaan nykyään iloita pienemmistäkin asioista enkä valita turhasta. Loppujen lopuksi koen tapaturman olleen hyväksi minulle ja sen takia osaan arvostaa elämää enemmän.
Onneksi kaikesta on selvitty ja nyt lähes viisi kuukautta myöhemmin Annika voi hyvin, ja hänen elämänsä on jälleen normaalia. Lääkäriseurannat kuitenkin jatkuvat läpi vuoden ja senkin jälkeen, jos tarve vaatii. Koulussa on paljon kirimistä, sillä hän suunnittelee edelleen käyvänsä lukion kolmessa vuodessa. Annika oli hyvin onnekas selvitessään onnettomuudesta ilman pysyviä haittoja ja toipuessaan nopeasti. Nyt hän muistaa ottaa rauhallisesti, ja asiat sujuvat juuri niin kuin pitääkin.