Suomen Kansallisteatterin Willensaunassa esitettiin 27.4.2017 Jussi Nikkilän ohjaama Rikhard III. Näytelmä on alun perin William Shakespearen käsialaa. Näyttämö oli lavastettu keskiaikaan sopivaksi, ja näyttelijöillä näki muun muassa viittoja sekä mahtipontisia kampauksia. Hengettärenä toimi muusikko Mila Laine.
Näytelmän aloitusasemassa vallassa ovat kuolemansairas Edvard ja hänen vaimonsa, kuningatar Elisabet. Elisabetin vallassa olo ei miellytä kaikkia, varsinkaan Rikhardia, jota esittää Kristo Salminen, eikä hänen veljeään Clarencea, jonka Edvard on juuri määrännyt vankilaan. Tällä hetkellä valtakunta ei taistele ja Edvardin vaakuna onkin paistava aurinko, jonka tulkitsen edustavan onnea ja rauhaa niin kuningashuoneessa kuin valtakunnassakin.
Ensimmäisessä kohtauksessa Rikhard kertoo omassa monologissaan, kuinka on punonut juonen ja aikoo sen avulla kaapata vallan veljeltään Edvardilta, keinoja kaihtamatta. Apunaan hänellä on hänelle uskollinen Buckinghamin herttua. Herttuaa esittää Juha Varis, joka myös näyttelee vanhaa Yorkin herttuatarta, Rikhardin ja Edvardin äitiä. Herttuatar vihaa poikaansa Rikhardia ja ylistää Edvardia. Rikhard selvästi kärsii äitiongelmista ja puuttuvasta luottamussuhteesta äitiinsä, mikä heijastuukin näytelmään.
Vallan kaappaaminen on Rikhardin motiivi eli pyrkimys. Rikhardilla on kuitenkin monia esteitä kohdattavanaan, jos hän mielii valtaan, sillä hän on hovin vihatuin mies, ruma ja rampa. Lisäksi hänellä ei kruunuun ole mahdollisuuksiakaan kruununperimisjärjestyksen takia. Tämän tähden hän päättääkin murhauttaa veljensä Clarencen sekä nuoret veljenpoikansa, nuoret kruununprinssit.
Hovin vihatuimpana miehenä Rikhardilla ei juurikaan tukijoita pyrkimyksissään ole, paitsi Buckinghamin herttua. Muut vihaavat,karsastavat ja halveksuvat Rikhardia. Rikhardin äiti ja kuningatar Elisabet kiroavatkin hänet, kun murhavyyhti avautuu. Rikhardin suhde äitiinsä on mielestäni näytelmän pääjännite. Rikhard ei siis luota keneenkään puuttuvan äidinrakkauden takia. Veljenpoikien lisäksi tuonelaan joutuvat myös Rikhardin neuvonantajat ja kannattajat. – Hän vieläpä valheellisilla lauseillaan viettelee murhaamansa miehen lesken, Annan, jotta pääsisi valtaan. Rikhard selvästi kärsii epäluuloista, eikä häneltä liikene empatiaa muille. Luulisin hänen olevan psykopatiasta kärsivä. Toisaalta Rikhardin vainoharhaisuus herättää katsojassa jopa sympatian tunteita halveksittua ja rampaa Rikhardia kohtaan. Onhan hän mies ja entinen lapsi ilman ainoatakaan ystävää.
Väliajan jälkeen tapahtuu näytelmän peripeteia eli käännekohta, Rikhard on vihdoin päässyt valtaan. Vaakuna on myös vaihdettu – villisaksi. Villisika saattaa kuvastaa Rikhardin ahneutta ja vallanhimoa, eettisten arvojen puuttumista. Myös seiniä peittäneet purppuranväriset paksut verhot on vedetty syrjään, ja ne paljastavat suuren määrän hopeisia esinäitä, joista myöhemmin selviää, että ne ovatkin lamppuja.
Rikhardin valtaannousu tietää myös onnettaren katoamista. Seuraa nemesis eli jumaltan viha. Suomeksi paha siis saa palkkansa. Rikhard tulee yhä vainoharhaisemmaksi. Samaan aikaan Ranskassa aletaan sunnitella kapinaa Rikhardia vastaan. Seuraa vääjäämätön taistelu. Rikhard tulee hulluksi ja surmaa vainoharhoissaan kenet tahansa, vauvasta vaariin. Rikhardin vainoharhaisuudesta tulee mieleen neljäsataa vuotta myöhemmin elänyt Neuvostoliiton diktaattori Josef Stalin, joka myös murhautti ja lähetti työleireille, gulakeille, miljoonittain omaa väkeä ja jopa perhettään.
Taistelua edeltävänä yönä Rikhard kokee anagnoorisiksen. Kun hänen murhauttamansa ihmiset tulevat kummittelemaan hänelle, hänen omatuntonsa herää. Näyttämöllä tämä tapahtuu niin,että näyttelijät kokoontuvat sumuiselle näyttämölle nukkuvan Rikhardin ympärille ja kuiskivat hänelle samalla kun osoittavat häntä valonheittimillä. Tästä alkaa myös näytelmän loppuratkaisu, jossa Rikhard käskee valmistaa ratsunsa. Samalla seinillä olevat kirkkaat lamput syttyvät ja melkein sokaisevat yleisön. Odotellessaan ratsuaan Salminen riisuu ramman kätensä hitain ja melkein majesteettisin elkein. Tässä kohtaa mielestäni ohjaaja Nikkilä haluaa näyttää, kuinka Rikhard tunnistaa tekemänsä teot vääriksi ja riisuu naamionsa. Se, mitä on tehty, on tehty, eikä se siitä muuksi muutu. Myös valojen syttyminen on erittäin kekseliäs parenteesi eli näyttämöohje Nikkilältä. Valojen heijastuessa yleisöön ymmärtää, että Rikhardin kaltaisia julmia ja kylmiä ihmisiä on kaikkialla keskuudessamme.
Näyttelijöistä erityisesti mielestäni onnistui Salminen, joka näytteli Rikhard kolmatta. Hän onnistui valjastamaan Rikhardin voimakkaan hahmon ja käyttämään ääntään hyvin, jopa runollisesti, lumoten kaikki katsojat keskiajalle hyvin sopivilla vuorosanoillaan. Hyvin suoriutui myös lordi Hastingsia, Annaa sekä murjaajaa näytellyt Heikki Pitkänen. Hän pystyi vaihtamaan rooliaan jopa lennosta. Olisi luullut, että hänen roolihahmojaan näyttelivät eri henkilöt.