Elban lokikirjamerkintä tammikuulta 2025, Kapteeni Toijonen, Ale:
”Rokansaaren lammille voisi hinata soutuveneen. 70-luvulla soudettiin etelästä pohjoiseen ja kiskottiin kannaksen yli takaisin Saimaaseen. Toinen porukka tuli moottoriveneellä myötäpäivää vastaan.”
Oli harmaa ja marraskuinen päivä, kuten marraskuussa nyt yleensä on, kun Ale Tapani Toijonen (18.11.1966 – 16.2.2025) syntyi opettajaperheeseen Salme ja Tapani Toijosen keskimmäisenä lapsena. Kuten me jälkipolvetkin, pääsi – tai päätyi – Alekin Puumalan mökille vanhempiensa kanssa. Silloin tosin tehtiin vielä uudisraivaajamaisempaa työtä, sillä Alen isä Tapani ja setä Pauli olivat ostaneet Elban asuttamattoman saaren Alen ollessa kaksi. Vanhoja hirsiaittoja tuotiin hirsi kerrallaan saareen milloin milläkin pelillä ja koottiin käsin samoille paikoille, joilla ne nyt puolisen vuosisataa myöhemminkin seisovat. ”Paljon on muuttunut, vaan paljon on samaa” toteaisi Ale tähän sarkastisen opetuksellisella äänenpainollaan viitaten Elban ylläpidolliseen luonteeseen. Lauseessa onkin perää, sillä ennen 2000-lukua Elbaa käytettiin ympärivuotisena tukikohtana, mitä isäni piti jälkikäteen järjettömänä. Muodostuuhan Elban rakennuskanta 1800-luvun vilja-aitoista vailla moderneja mukavuuksia. Nykyään saarikausi aukeaakin vasta toukokuussa.
Vaikka Ale olikin mukavuuden ja käytännön ystävä, valitsi hän harrastuksekseen purjehduksen – lajin, joka on useimmiten kaukana kummastakaan. Häntä edeltävien sukupolvien, erityisesti Paulisedän Pauliina-veneen myötä Ale hankkikin oman optimistijollansa Alinan ja myöhemmin teini-iässä siirtyi nopeampaan Flipperiin. Flipperi oli myös äitini Tiinan ensikosketus purjehtimiseen. Kun perheeseen oli 2000-luvun alussa tullut perheenlisäystä, kävivät veljekset Toijonen & Toijonen aktiivisesti venemessuilla, joista merkittävin käännekohta koko perheen veneharrastukselle lienevät vuoden 2004 messut, joilta Ale toi äidillemme pullon samppanjaa ja perheen ensimmäisen jollan, Patin.
Patti, yhdysvaltalainen jolla, jonka hankintaa epäilemättä perusteltiin lapsiperheturvallisuudella – olihan siinä kaatamisen estävät ilmaponttonit – oli hidas, mutta vakaa kulkija. Loistava tapa opettaa jo neljävuotias Aapo, veljistä vanhin, veneilyn tavoille. Pikkuveli Einokin pääsi mukaan, vaikka olikin vasta yksivuotias. Nopeasti kuitenkin huomattiin, että koko perheen aktiviteetiksi tarvittaisiin isompi vene, jolloin Ale, Tiina sekä perheystävä Jussi ostivat keskenään H-veneen, Tiikerhain, jolla alkuun seilattiin Saimaalla, mutta tilan loppuessa järvestä siirrettiin TH 2012 Itämerelle, jossa viikoittaiseksi pään tuuletteluksi muodostuikin iltapurjehdus milloin ystävien tai oman perheen kesken. Tällöin myös Alen veli Tommi liittyi veneosakkaaksi. Tämä yhteisöllisyys, jota Ale vaali, näkyi myös hänen opiskeluaikanansa, jolloin hän toimi Siula ry:n isäntänä (lue: kantoi virvokkeita juhliin) ja Siulaset -lehden päätoimittajana 1990–1991. Olarin koulussa ja lukiossa Ale toimitti Olkkari-lehteä oppilaiden kanssa ja Vuosikirjaa teki antaumuksella vuosia. Yhteisöllisyys näkyi myös Alen bändikokoonpanoissa, joissa myös hänen oppilaansa soittivat.
Kitaransoiton Ale aloitti varhaisteini-iässä siskonsa kitaralla. Sisko Tiina kertoi, että hänen annettiin ymmärtää, että voisi löytää lahjakkuutensa lajin jostain toisesta tekemisestä. Pikkuveli n. 7 v taasen sai kovaa kannustusta, kun valitti, etteivät sormet yllä kielille. ”Kyl sie yletyt”, kuului käsky Alemaisen luottavaisella, mutta jämäkällä äänenpainolla. Tämä sama optimistinen lähestymistapa näkyi myös Alen opetuksellisessa otteessa. Lehtori Toijonen vaati näyttöä, mutta uskoi opiskelijaan. Tämä lähestymistapa tiivistyikin Alen Kaikki järjestyy-asenteeseen ja tapaan kohdella kaikkia ystävällisesti ja kunnioittavasti. Opettajana hän havainnollisti hybristä Tuomas-veturin Peter Samin avulla. Perusopetuksen puolella hänellä oli huolettomille oppilaille selkeä taulukko, johon merkittiin oppilaan saavutukset opinnoissa: kynä mukana, vihko mukana, tehtäviä x määrä tehtynä. Ihminen ja henkilö -sanojen liikakäyttöä hän vaati pois teksteistä (Ecce Homo-periaate). Rennon opetustyylin takana oli hyvä suunnittelu: sen pohtiminen miten juuri tälle ryhmälle havainnollistetaan kulloistakin opetettavaa seikkaa. Toisaalta oli kyky muuttaa suunnitelmaa olosuhteiden muutoksen takia ketterästi ja muutosta harmittelematta, joka lienee peruja saaristo-olosuhteiden tai purjehduksen vaatimuksista kehitellä ideoita lennosta.
”Minä en jää eläkkeelle! Pidän työstäni.” helmikuu 2025
Esiripun laskeuduttua jää aikaa kiitoksille ja muistamiselle. Muulle kun ei annettu vaihtoehtoja. Paljon olisi vielä tehty, nähty ja eletty kanssasi. Olisit vielä halunnut kokeilla uusia purjeita, opettaa ja mökkeillä. Niin suunnittelit. Niin mekin halusimme. Ja toivoimme.
Jatkan kirjoitusta vaimosi, äitimme muistokirjoituksessasi lausumin sanoin, joihin yhdistän niin minun kuin pikkuveljeni sanoja ja muistoja isästämme:
Ale rakasti elämää, purjehdusta, elbailua ja meitä. Vaikka tauti oli kova, pinnisteli hän kolmesti tilaan, jossa toipuminen alkoi näyttää mahdolliselta. “En pyydä muuta, kuin että saan purjehtia Itämerellä ja hengata saaressa”, hän sanoi monesti. Uusia purjeita hän myös ajatteli. “Parasta tyhyä” kuului viesti Sepolle joululomalta.
Tapasimme kolmannella linjalla YK:n päivänä 1989. Siitä asti on viihdytty yhdessä ja jaettu monet innostuksen kohteet. Sairaala-aika oli pisin aika erossa. Se toki totutti tyhjään ja pimeään kotiin tulemiseen. Helmikuun kymmenes päivä olin pitkään sairaalassa. Teimme suomi.fi-valtuutuksia ja jossain vaiheessa Ale huudahti: “naiseni on nero”, lause, joka kantaa Alen muistoa myös rintakorussani. Usko tulevaan näkyi viimeiseen asti Alen elämässä, sillä olimme menossa toukokuussa Ischian saarelle. Asioiden käännyttyä näin, menemme nuoremman poikani Einon kanssa katsomaan, miltä Pompeijissa näyttää. Mökkiperinteeseen kun kuuluvat minun lämmittämät pompeijinpizzat eli pohjasta hiiltyneet Saarioisten roiskeläpät.
Fysioterapeutille Ale huudahti: “En minä jää eläkkeelle! Pidän työstäni.” Ale oli todella urhea potilas, ja jalkojen raskaus ja pystyssä olemisen huteruus vaivasi kovin. Kaiken kivun keskellä hän kannatteli muita ja valoi uskoa tervehtymiseensä – ja siksi kuolema olikin shokki monelle. Urheus ja usko tulevasta heijastuivat siinä, miten Ale jaksoi valaa uskoa jälkikasvuunsa. Einon suunnitellessa isänsä viemistä uuteen pizzeriaan hänen toivuttuaan, kuului vastaus:
”Mulla meni ”iltatreeni” ihan hyvin. Jaksan seisoo ja ottaa muutaman askelen, mut balanssi ei o viel iha Pele. Parempaan suuntaan menossa joka tapauksessa. Nestettä poistetaan sitä mukaa kuin elimistö sallii, ni johan koipireisi vähitellen kevenee ”
Viimeisessä keskustelussaan Aapon kanssa hän halusi keskittyä ennemmin Aapon gradun kehittämiseen kuin tautinsa päivittelyyn. Minulla oli kurjia aavistuksia, kun päivittäin tapasimme.
Tärkein viesti meille on se, että Ale sanoi, että on saanut tehdä kaikkea, mitä halusi. Meillä oli ihana melkein kolmentoista vuoden seikkailullinen jatkoaika, jona matkusteltiin ja syötiin hyvin. Ja me on tehty upeat pojat. Alen tapa olla isä oli vertaansa vailla ja harmittaa, etten saa jatkaa iloista elämää hänen kanssaan. Ale on moikannut meitä muutamaan kertaan: kuolinyönä Aapon huoneen kello pysähtyi. Myös Kouvolan lapsuudenkodin vanha Junghans-seinäkello oli pysähtynyt samaan kellonlyömään Alen sydämen kanssa. Kuolinpäivänä nähtiin nuori merikotka naapuritalon katolla ja kun sovin papin kanssa uurnanlaskun puheesta, Johanneksen kirkon kellot alkoivat soida samaan aikaan, kun tuhkaus oli käsillä. ”Sielunkellot”, sanoi pappi.
“Onneksi sulla on ystäviä”, sanoi Ale jossain vaiheessa. Onneksi meillä on. Onneksi on. Kiitos teille kaikille -ystäville, kollegoille, opiskelijoille, sukulaisille-, jotka olette tukena tänä vaikeana aikana.
Elban lokikirjamerkintä 4.10.2024, Kapteeni Toijonen, Ale:
”Aurinko laskee 18.26. Pe Mikkeliin illan mittaan. Kannattaa syödä ABC:llä, kohteessa heikosti suuhunpantavaa iltaisin. Patin osat leikkimökkiin, myös tappi, ja alus nurin. Paavolta Busterin nouto. Terassivalot sisälle, virrat pois.”
Tiina Salonen, Aapo Toijonen, Eino Toijonen
Kuva: Tiina Salonen
