Olen aina ollut jonkinlainen “maailmanlopun odottaja”. Tämän vuoksi historialliset maailmanloput ovat kiehtoneet minua. On mielenkiintoista kuulla syistä, joiden vuoksi kulttuureja on romahtanut, ja pohtia, voisiko meille käydä niin.
Erityisesti ensimmäisten korkeakulttuurien romahtaminen tuntuu muistuttavan pelottavan paljon sitä tilannetta, jossa itse elämme. Jokilaaksojen kaupungit kehittivät tavan viljellä maata, joka väistämättä johti maaperän suolaantumiseen, pilalle menemiseen ja sitä kautta näiden kulttuurien romahtamiseen. Olemmeko me luoneet yhteiskunnan, jossa olemme niin riippuvaisia esimerkiksi fossiilisista polttoaineista, että olemme ajaneet itsemme samanlaiseen umpikujaan?
EMMA-museon taidenäyttely “Särkyvää” (emmamuseum.fi/sarkyvaa) kuvaa yhteiskuntaa, joka on särkymässä, mutta joka pitäisi koota uudestaan. Näyttelyn sivuilla kerrotaan japanilaisesta perinteestä, jossa rikkinäinen esine korjataan kullalla, jolloin rikkoutuminen muuttaa esinettä, mutta ei tuhoa sitä. Näyttely kysyykin, kuinka saisimme yhteiskuntamme rikkonaisuuden koottua uudestaan entistä vahvemmaksi.
Ympäristöongelmat, erityisesti ilmastonmuutos, luovat uhkakuvia tulevaisuudesta, mutta myös toiveikkuutta paremmasta yhteiskunnasta. Voiko ilmastonmuutos patistaa meitä jopa luomaan tasa-arvoisemman ja onnellisemman yhteiskunnan?
Henkilökohtaisesti koen vaikeaksi uskoa, että ilmastonmuutoksen kaltaisesta kriisistä voisi seurata jotakin hyvää. Jo nyt yleinen ilmapiiri on muuttunut jollakin tapaa varautuneemmaksi. Omat vanhempani ovat saaneet elää nuoruutensa aikana, jolloin Berliinin muuri on kaatunut ja rajat avautuneet, kun taas nykyään vaikuttaa, että kehitys on päinvastaista.
Ajatusmaailma tuntuu kääntyneen suuntaan, jossa jokaisen pitää selviytyä itse ja kilpailla riittämättömistä resursseista. Esimerkiksi tietyt poliittiset puolueet levittävät ajatusta siitä, että valtioiden pitää ajaa omien kansalaisten etua. Oman edun ajamisessa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta tällaisen viestin levittäminen luo kuvan siitä, ettei meillä ole varaa tehdä yhteistyötä tai auttaa muita.
Kun ilmastonmuutos etenee ja resurssit, kuten ruoka tai puhdas vesi, vähenevät, saatamme kokea enenevissä määrin tarvetta ajaa omaa etuamme. Outi Savolaisen keraamisessa veistosteoksessa “Toivo” käsitellään tällaista yhteiskuntaa. Näyttelyn sivujen mukaan teoksen telttaveistokset ja niistä muodostuva telttakylä kuvaavat kriisitilannetta, jossa elämä on epävarmaa. Teos kuvaa mielestäni hyvin sitä, millaiseksi yhteiskunta voi muuttua. Kun ihminen joutuu selviytymään väliaikaisessa asumuksessa, kuten teltassa, ei hänen energiansa riitä paremman tulevaisuuden rakentamiseen vaan se menee selviytymiseen. Yhteiskunnan sirpaleita on samoin vaikea ruveta kokoamaan takaisin paremmaksi kokonaisuudeksi, jos varoja ei riitä muuhun kuin välttämättömään.
Monet kuitenkin ajattelevat, että ilmastonmuutos voi olla myös mahdollisuus. Se tarjoaa tilaisuuden tarkastella sitä, mikä yhteiskunnassamme on vialla, ja ehkä luo näistä sirpaleista uuden, paremman kokonaisuuden.
Monet ovat alkaneet pitää ilmastonmuutosta yhtenä tärkeimmistä todisteista siitä, kuinka kapitalismiin perustuvaa yhteiskuntaa ei voida pitää toimivana yhteiskuntajärjestelmänä: selkeästi markkinatalous ja jatkuva pyrkimys yhä suurempaan voittoon ovat pilanneet ympäristöämme ja asettaneet osan ihmisistä hyvin haavoittuvaiseen asemaan yhteiskunnassa. Ilmastokriisi voisi siis tarjota mahdollisuuden luoda täysin uusi yhteiskuntajärjestelmä, jossa markkinataloudesta pitkälti luovuttaisiin ja jatkuvaa talouskasvua hillittäisiin.
Näin laajamittaisesta muutoksesta voi olla montaa mieltä, ja pidän epätodennäköisenä, että näin suuria muutoksia esimerkiksi talousjärjestelmäämme tulisi. Muutoksia ihmisten arvoissa ja siinä, kuinka mittaamme yhteiskuntien “onnistumista”, kuitenkin varmasti tapahtuu ja on jo tapahtunut. Uskon, että ihmisen saavuttaessa tietyn elintason, jonka ajattelisin itselläni ja usealla suomalaisella jo olevan, ei suurempi varallisuus enää tee henkilön elämästä parempaa tai onnellisempaa. Siis esimerkiksi suurempi tavaramäärä tai BKT:n nousu ei enää kerro meille, että olemme tyytyväisempiä, vaan alamme mittamaan omaa onnellisuuttamme sekä yleisesti valtioiden kansalaisten tyytyväisyyttä uusilla mittareilla: Koemmeko työmme mielekkääksi? Onko meillä läheisiä, joihin tukeutua?
Toivon myös, että ilmastonmuutos tarjoaa mahdollisuuden kehittää yhteiskunta, jossa tiedettä kuunnellaan. Jos tilannettamme verrataan muinaisiin korkeakulttuureihin, jotka olivat tuhon partaalla, on meillä tieteen avulla mahdollisuus ymmärtää, mistä muutokset ympäristössä johtuvat, ja pyrkiä estämään niitä.
Emme siis välttämättä ole samassa umpikujassa kuin korkeakulttuurit jokisuistoissa. Esimerkiksi otsonikadon estäminen on mielestäni hieno esimerkki siitä, kuinka tiedettä kuuntelemalla ja yhteisiin päätöksiin sitoutumalla olemme saaneet torjuttua aiheuttamaamme ympäristöongelmaa. Vaikka ilmastonmuutoksen torjunta on kenties haastavampi ongelma ratkaista kuin otsonikason estäminen, tiedämme kuitenkin, että meillä on kyky ehkäistä ympäristöongelmien kehittymistä.
Yksittäisten ihmisten on kuitenkin itse vaikea arvioida, mitä vaikutuksia ilmastoteoilla on, minkä vuoksi on erityisen tärkeää, että ilmastonmuutoksen torjunnassa muistetaan kuunnella tiedettä. Tästä syystä olin vaikuttunut Särkyvää-näyttelyn Working with soil -ryhmän teoksesta “Kriittisesti uhanalaiset lajit 2020-2021”. Taiteen luomisen lisäksi näyttelyn sivuilla kerrotaan ryhmän tutkivan maa-ainesta sekä uhanalaisia lajeja. Mielestäni ympäristöongelmia ehkäisevässä työssä pitää aina antaa ääni myös tieteelle ja tutkimukselle, sillä ainoastaan niiden avulla voidaan lähteä hakemaan ratkaisuja.
Sen lisäksi, että tiede voi auttaa estämään ympäristöongelmia, voimme sen avulla myös rakentaa yhteiskunnasta vahvempaa. Jos maltamme kuunnella tiedemiehiä ilmastonmuutoksen osalta, mahdollisesti maltamme myöhemmin kuunnella lääkäreitä ja tutkijoita, kun keskustellaan rokotteista, tai asiantuntijoita, kun puhutaan yhteiskunnallisissa asioista. Näin voisimme tehdä informoituja päätöksiä ja välttää tunteiden vallassa tehtyjä päätöksiä.
Pystymmekö siis korjaamaan yhteiskunnan rikkoutuneet osat yhä vahvemmiksi? Vai olemmeko samassa umpikujassa kuin viljelijä, jonka pitää kastella peltonsa, mutta joka päätyy vain huonontamaan satoaan kullakin kastelukerralla? On vaikea kuvitella, että voisimme yhtäkkiä unohtaa voiton tavoittelun ja materialismin ja loisimme yhteiskunnan uusien arvojen ja uudenlaisen järjestelmän varaan. Toisaalta oletan, että saan myös odotella vielä maailmanloppuani jonkin aikaa.
