Opiskelijana dystopiaelokuvassa

Sain roolin dystopiaelokuvasta! Tai suoraan sanottuna rooleja oli tarjolla kaikille halukkaille – ja niillekin, jotka eivät roolia halunneet. Kummallista työnimeä Covid-19 kantava kansainvälinen dystopiatuotanto pyörähti käyntiin yli vuosi sitten. Vaikka päärooli oli varattu pienelle mutta ärhäkälle koronavirukselle, riitti erilaisia uhrin rooleja kaikille laajalla skaalalla. Myös Suomesta tuotantoon vedetiin mukaan joukko pahaa-aavistamattomia opiskelijoita. Nopeasti, vain muutaman päivän aikana heidän elämänsä täyttyivät kummallisilla juonenkäänteillä: etäopiskelu, työttömyys ja virtuaaliset ylioppilasjuhlat olivat tulleet jäädäkseen.

 

Kummallista tai ei, oli opiskelijoiden joka tapauksessa taivuttava lyhyessä ajassa mitä haastavimpiin tilanteisiin. Luokasta kadonneet oppitunnit olivat siirtyneet opiskelijoiden koteihin, sängyn päälle ja ruokapöydän ääreen. Näytöllä hohtavat, kymmenet vaiennettujen mikrofonien kuvat olivat omiaan hiljentämään myös opiskelijoiden työmotivaation. Siksi ehkä onkin kieroutuneella tavalla onni, ettei kesätöiden hakemista ollut syytä tai kannattavaa edes yrittää kuluneena keväänä. Laiskuus nimittäin muuttui nopeasti realismiksi työinnon näyttäytyessä yltiöoptimistisena haaveiluna. Harmi vain, ettei puuttumaan jäänyt palkka kasvanut edes omassa, koronakevään puutarhainnostuksen poikimassa puussa.

 

Myös oma kokemukseni kuluneesta koronavuodesta onkin siis suurilta osin opiskelijan roolista käsin nähtyä. Vuoroin näkymät ovat olleet dystooppisen ahdistavat, toisinaan olo on ollut kuin pienen budjetin komediassa. Opettajan pään kadotessa puoliksi Google Meetin rantataustaan en enää tiennyt, olisiko syytä itkeä vai nauraa. Kummallekin olisi ollut aikaa opettajan käden painuessa mikrofonin päälle. Vahingossa kai. Ehkä hänkään ei kyennyt valitsemaan itkun ja naurun välillä, vaan tyytyi hiljaisuuteen. Samasta, painostavasta hiljaisuudesta sain kuitenkin nauttia myös ylioppilaskirjoituksissa. Koetilanteen äänettömyys tuntui rauhoittavalta kaiken jännittämisen jälkeen. Vaikka itse koe oli vasta alussa, olin selvinnyt. Suurin voitto oli käsidesin ja maskien muistaminen sekä onnistunut, muiden opiskelijoiden väisteleminen.

 

Tällä hetkellä ylioppilaskirjoitukset ovat kuitenkin kunniakkaasti takana, ja merkittävimmän kunnian suoritukseen tuo terveenä pois selviäminen. Vielä edessä kuitenkin siintävät ylioppilasjuhlat, virtuaaliset tai todelliset. En siis vielä tiedäkään, kumpaa saan enemmän jännittää: nettiyhteyden katkeamista lakituksen aikana vai kenties vieressä liikutuksesta tai jostakin muusta niiskuttavaa juhlavierasta.

 

Covid-19-dystopiaelokuva onkin ollut erityisesti opiskelijoille hengästyttävä maraton. Nyt, kun kärsivän opiskelijan rooliin uupuneet nuoret odottavat ylioppilaskokeiden arvosanoja, jatko-opintopaikkoja ja tulevaisuuttaan, on hyvä muistaa yksi sana. Armollisuus. Opiskelun ohella olemme rämpineet läpi loputtoman, kummallisen käsikirjoituksen. Ennen kaikkea odotankin siis lakituksen yhteydessä ojennettavia ylioppilastodistuksia. Jokaisen todistuksen olisi ehdottomasti syytä olla täynnä siedettävän hyviä arvosanoja; vähintään ne olemme upeista roolisuorituksistamme ansainneet. Oscaristakaan ei tietenkään olisi haittaa, mutta aloitetaan armollisuudella.

Posted by Aino Granström