Parkkihalli kritiikin näyttämönä — Elmgreen & Dragsetin näyttely EMMAssa

Myönnettäköön: en ole modernin taiteen ystävä. Myöskään duon Elmgreen & Dragset näyttelyä 2020, joka on esillä EMMAssa vielä tammikuulle, en olisi mennyt katsomaan vapaaehtoisesti, enkä liioin muuttanut näkemystäni siellä käydessäni. Siitäkin huolimatta näyttely onnistuu päätehtävässään: vaikuttamisessa ja pysäyttämisessä. 

Itse tilakin on näyttelyn teemaan sopiva taideteos: EMMAn näyttelytilat on muutettu kolhoksi parkkihalliksi, yhtä ankeaksi kuin kaikki multiversumin parkkihallit. Taideteoksetkaan eivät häviä tilalle ankeudessa: pankkiautomaatin eteen hylätty pikkuvauva (Modern Moses, 2006), hylätty autonistuin (I must make amends, 2018) ja “tasolle 2” vievä ovi, jossa on saranat molemmilla puolilla (Powerless structures, kuva 123, 2000), eivät varsinaisesti väännä suuta hymyyn.

Kyltein “Miracle” ja “Private” varustetun verkkoaidan korppikotkan vartioimasta portista (Rite of passage, 2014) pääsee alueelle, jossa on kasoittain rikotun asfaltin kappaleita (Broken square, 2018). Näky herättää kysymyksiä. Pitääkö joku tuhosta niin paljon, että on rajannut sen yksitysalueekseen? Vai onko jonkun yksityisalue tuhottu, ja jos on, niin miksi?

Venäläisissä kilvissä olevan auton takapenkillä nukkuu kaksi miestä teoksessa The outsiders (2020). Ympärillään heillä on pakatuilta maalauksilta näyttäviä esineitä. Taidevarkaita? Parkkikiekon paikalta löytyvät miesten kulkukortit Art Baseliin, nimikkeillä “installer”. Ovatko he siis taiteilijoita? Miksi he sitten nukkuvat autossa? Onko kyseessä yritys “to fake it ‘til you make it”, mihin viittaisi autossa lojuva pussi, jossa lukee “schwarzer Kaviar”, vai eivätkö he vain ansaitse taiteilijoina riittävästi suosiostaan huolimatta? Surullista joka tapauksessa.

Die ganze Familie (2020) puolestaan koostuu kahdesta Toyota Priuksesta, jotka kahlitsee paikoilleen molempien autojen etuikkunoiden läpi johtava putki. Tapoja tulkita teosta on varmasti yhtä monta kuin tulkitsijaa, mutta oma tapani on yhteiskuntakriittinen: putki vaikuttaa osalta rakennuksen teknistä järjestelmää, ja siinä varmaan kulkee jotain tärkeää. Se kuitenkin estää täysin kahden uuden (tai ainakin puhtaan), ilmeisen käyttökelpoisen hybridiauton käytön. Mitä tuhlausta, aikamme kuva.

Yhteiskuntakritiikin viimeisen sanan saavat kuitenkin Adaptation-teokset (useita, 2020). Kyseiset teokset ovat tarkasti liikennemerkkien muotoisia, mutta kuvasymbolien sijaan kylttejä peittää peilipinta. Olen tottunut saamaan liikennemerkeistä käskyjä, kieltoja ja ohjeita, mutta nyt näenkin vain itseni. Hyvä muistutus siitä, kuka säännöistä viime kädessä on vastuussa, ja se kannattaa pitää mielessä seuraavan kerran, kun pesee kätensä epäoikeudenmukaisista toimistaan sääntöihin vedoten.

Posted by Väinö Viinikka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *