Kirotut peilit päämme sisällä

Espoon modernin taiteen museo liikutti, mutta eräs taideteos siellä sai jotain isoa liikahtamaan sisälläni. Kierroksemme oli jo lopuillaan, kun museo-opas johdatti meidät erään peiliympyrän luo. Monta isoa peiliä oli aseteltu ympyrään niin, että kun teoksen keskellä seisoi, näki itsensä monesta suunnasta. Minne ikinä katsoi, näki aina vain itsensä. Parhaimmillaan pystyi näkemään itsensä kolmesta eri suunnasta yhden ainoan peilin avulla.

 

Kun luokkakaverini saapuivat taideteoksen luo, he alkoivat pälyilemään omia heijastuksiaan. Osa korjasi hiuksiaan, ja osa päästi suustaan moitteita omasta ulkonäöstään. Parit kaverukset ottivat myös kaverikuvia peilien kautta. Kun taas itse pääsin katsomaan peilejä, luulin ensiksi, että kyseessä olivat Linnanmäen Hupikujan väärentävät peilit. Kun näin ei ollutkaan, aloin itsekin “korjaamaan” hiuksiani ja kasvojani.

 

Luokkatoverieni ja itseni reaktio herätti minussa eniten ajatuksia. Mielestäni se oli taidetta. Se sai minut miettimään, kuinka ihmiset ovat itse aina ne, jotka pelkäävät ja piilottelevat heikkouksiaan eniten. Ihmiset tuntuvat ihan liian usein ajattelevan itseään ulkopuolisen näkökulmasta. Myös taideteoksen peileihin katsoessaan saattoi nähdä oman sivuprofiilinsa eli itsensä ulkopuolisen näkökulmasta. Lopulta ainoa, joka kiinnittää omiin heikkouksiin mitään huomiota, on tämä henkilö itse. Ihmiset unohtavat usein, mitä he itse ajattelevat, painottavat muiden ihmisten mielipiteiden pohtimista.

 

Taideteos muistutti minua jostakin kultista sekä Ison-Britannian Stonehengestä, mutta eniten näin siinä kuitenkin ihan vain keskenänsä jutustelevan kaveriporukan. Jotkut ihmiset näkevät toisissa peilejä jutellessaan heille. Peileissä heillä näkyy oma heijastuksensa, koska he tarkkailevat itseään jatkuvasti. Osa varoo omaa nauruaan, jos se sattuu olemaan luonnostaan esimerkiksi lähempänä röhönaurua. Osa taas välttää hammashymyään viimeiseen asti, vaikka sitä ei edes itse näe keskustellessaan toisen ihmisen kanssa. Tätä tapahtuu jopa ihmisten kanssa, joiden tietää aina vain kehuvan ja kannustavan. Tämä ilmiö tuntuu siis tapahtuvan pelkästään oman pään sisällä.

 

Usein tällaisesta tarkkailusta ei seuraa mitään hyvää. Se ei tuo tilanteeseen muuta kuin epäaitoutta ja negatiivista energiaa. Ihmiset unohtavat helposti nauttia hetkestä miettiessään toisen ajatuksia itsestään. Joskus ajatukset painottuvat vielä niinkin turhaan asiaan kuin ulkonäkö. Jos itse tietää ja myös tiedostaa sen, kuinka mahtava persoona on, niin hurmaa kaikki ja mikä tärkeintä – itsensä. Ihmisen persoonalla on niin paljon enemmän  annettavaa kuin ihmisen ulkonäöllä, “sielun kuorella”. 

 

Jos joku ikinä tuomitsisi etenkään ystävänsä ulkonäköä, niin se on vain todiste siitä, että tämä tuomitsija ei ole riittävän arvokas olemaan tuomitun ystävä. Ulkonäön pitäisi olla niin mitätön asia, että sitä miljoona kertaa tärkeämpää olisi saada ystävälleen hyvä mieli. Tämä ei ole kuitenkaan asia, jota monesti lopulta pelätään, vaan mielen päällä on asian, jonka itse kokee heikkoudeksi, kohtaaminen.

Posted by Julianne Leino

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *