Tihkusateen hämärästä alkoi näkyä yksinäinen valopiste

Tihkusateen hämärästä alkoi näkyä yksinäinen valopiste. Polkupyöräilijä lähestyi nopeasti. Hänellä oli kiire. Pyöräilijä sujahti risteyksessä seisovan punatakkisen naisen ohitse. Vettä roiskahti lätäköstä tämän päälle. Nainen jäi katsomaan polkupyöräilijän perään hetkeksi, tuhahti itsekseen ja jatkoi sitten tien ylitystä. Hänelläkin oli nimittäin kiire. Punaisen pitkän takin laahus oli kurassa. Hän raahasi perässään pientä matkalaukkua. Sade alkoi lyödä kovempaa naisen kasvoja vasten, ja sadepisarat sotkivat kajaalit hänen silmiltään. Yltyvä tuuli tuntui vastustavan etenemistä. Matkan oli kuitenkin jatkuttava.

Ulkoilmassa tuntui edellisiltaisen sateen jättämä kosteus. Märän ruohon haju sai naisen nyrpistämään nenäänsä. Linnut eivät laulaneet tuona aamuna. Toisaalta liikenteen melu olisi muutenkin peittänyt nuo äänet alleen. Ihme, että aamu viideltä oli niin paljon liikennettä. Aamukahvi toisessa ja matkalaukku toisessa kädessään punatakkinen nainen astui pieneen putiikkiin kadunkulmassa. Kellon kilahdus oven yllä kaikui hänen astuessaan sisään. Hän käänsi toisin päin vanhassa ovessa roikkuvan kyltin, jossa luki “avoinna”.
 
“Olenkin odottanut sinua,” kuului miehen ääni putiikin takaosasta. “Onko sinulla se, mitä pyysin?” kysyi nainen. “Vain jos sinulla on jotakin vastineeksi,” sanoi mies kääntäen katseensa pieneen matkalaukkuun. Nainen nosti laukkunsa miehen eteen pöydälle. Hän raotti matkalaukkua. “Selvä, taitaa olla aitoa tavaraa,” myhäili mies. Hän kaivoi kuitenkin pöydän laatikosta suurennuslasin. Nainen salasi jännityksensä. “Mitä, jos hän huomaa,” ajatteli hän. “Ei, ei se ole mahdollista. Eduardo teki tarkkaa työtä tämän satsin kanssa. Minähän tarkistin jokaisen, tarkistinhan?” nainen mietti punniten eri vaihtoehtojaan, jos vaihto epäonnistuisi. Mies nosti pöydän takaa esiin pienen käärön. Nainen nyökkäsi helpottuneena. Paketti katosi punaisen takin syövereihin, ja nainen oli pian tipotiessään.

Punainen takki roikkui odottamassa koukussa oven luona. Nainen makasi sängyllään. Väsyneet silmät alkoivat nähdä elävästi edellisten viikkojen tapahtumia. Kuinka kaikki oli voinutkaan murentua muruiksi kuin mahdottoman voimakkaan nyrkin sisällä? Viime kesänä kaikki oli vielä niin kuin kuuluikin. Nainen näki itsensä ja tummapiirteisen miehen kesähuvilan terassilla. He olivat juuri kihlautuneet. Linnut lauloivat ja aurinko paistoi. Heitä odotti upea yhteinen elämä. Perheen aloittamista ei maltettu odottaa. “Minä rakastan sinua, olet kaikkeni, “ julisti komea sulhanen. Mikään ei tuntunut naisesta voivan epäonnistua tällä kertaa. Mutta muutamissa kuukausissa kulissit pettivät. Siitä muutamassa päivässä hän oli jo matkallaan. Hän otti mukaansa ainoastaan kirkkaan punaisen takin, ja yön hämärässä miestä herättämättä hän oli poissa. Matka tuohon, sängyn päälle toiselle puolen maata, oli ollut jo pitkä. “Kuinka olinkaan niin typerä,” hän torui itseään. Nainen oli uupunut. Hän vaipui uneen.

Nainen heräsi lattialta. Yöunet olivat olleet rauhattomat niin kuin jokaisena yönä. Nainen nousi nopeasti ja tutki katseellaan pientä hotellihuonetta. Kaikki oli kunnossa – ovi lukossa ja ikkunat kiinni. Häntä ei ollut löydetty. Aikaa ei kuitenkaan ollut hukattavaksi, tai tuo tilanne voisi pian muuttua. Minuuteissa hän oli ulkona ovesta. Tuulen puuska sai punaisen takin liehumaan. Se kiinnitti liikaa huomiota. Ryhmä polkupyöräilijöitä tuli naista vastaan. Heidän ohitettuaan naisen ei naista näkynyt enää missään. Vain kurainen, punainen vaate roikkui kadulle kurkottavan pensaan oksasta.

Vaula Välimäki

Posted by Vaula Välimäki