Pohdiskeleva essee Humisevasta harjusta – Onko lastensuojelu yhä mustavalkoista?

Onko lastensuojelu yhä mustavalkoista?

Kävin katsomassa torstaina 5.3. Humisevaa harjua Helsingin kaupunginteatterissa. Näytelmän on alun perin kirjoittanut englantilainen kirjailija Emily Brontë romaaniksi vuonna 1847. Helsingin kaupunginteatterin näytelmän on romaanista dramatisoinut Jo Clifford ja ohjannut Lauri Maijala. Päärooleissa toimivat Rauno Ahonen (tohtori), Oona Airola (Cathy), Markku Haussila (Hindley), Vuokko Hovatta (Frances), Markku Järvenpää (Heathcliff), Martti Manninen (Edgar), Sonja Pajunoja (Isabella), Matti Olavi Ranin (Earnshaw), Leena Rapola (Nelly), Matti Rasila (Linton) ja Mikko Helenius (Muusikko). 

Näytelmä alkaa siitä, kun Nelly Dean ryhtyy kertomaan Heathcliffin tarinaa. Heathcliff on orpolapsi, jonka Humisevan Harjun entinen isäntä on ottanut hoiviinsa säälistä. Heathcliff rakastuu isännän tyttäreen, jonka nimi on Catherine. Catherine kuitenkin pitää järkevänä päätöksenä mennä naimisiin naapurin rikkaan Edgarin kanssa, koska hän tarvitsi taloudellista vakautta ja varmuutta elämäänsä. Heathcliff raivostuu tästä ja katoaa kauas pois moneksi vuodeksi. Sisältöä elämäänsä hän saa siitä, että hautoo kostoa ja tuhoa. Heathcliff ehtii nähdä Catherinen vielä kerran ennen kuin tämä kuolee synnytyksessä. 

Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Englantiin, jossa kaikki asiat eivät ole yhtä itsestäänselvyyksiä  kuin nykyään. Näytelmässä kuolee kaksi äitiä synnytyksen jälkeen, mikä tuntuu nykymaailmassa hyvinkin kaukaiselta ilmiöltä. Nykyään lääketiede on niin pitkälle kehittynyt, että äitien todennäköisyys kuolla synnytyksessä on melkein olematon. Näytelmän tapahtumana-aikana tosin flunssaan kuoleminen ei ollut myöskään kovinkaan harvinaista. 

Tapahtumiin liittyvät vahvasti rikkinäiset perheet ja ihmissuhdeongelmat. Tapahtumissa Heathcliff on orvoksi jäänyt lapsi, jonka perheen isä ottaa säälistä asumaan perheen taloon. Heathcliff ei sopeudu kovinkaan hyvin perheeseen, ja varsinkin perheen poika Hindley kohtelee häntä kaltoin. Heathcliffin tilanne olisi hyvinkin verrattavissa nykyajan adoptiolapsiin, jotka eivät koskaan täysin sopeudu uuteen perheeseensä ja mahdollisesti kohtaavat pahimmassa tapauksessa väkivaltaa. Adoptiolasten ja huostaanotettujen lapsien kohdalla sijoitus väärään perheeseen voi olla vakava ongelma. Sijaisperheiden taustoja ei tarkasteta tarpeeksi hyvin, ja lapsi päätyy väärään perheeseen. Valitettavasti pienen lapsen on vaikea saada ääntään kuuluviin ja hänen mielipidettään harvoin edes kuunnellaan. Hyvänä esimerkkinä nykyajan rikkinäisistä perheistä ovat myös sota-alueiden perheet, jotka revitään erilleen sodan mukana. Vanhemmat joutuvat lähettämään lapsensa tuntemattomaan maahan yksin, koska kotimaassa ei ole heillä turvallista asua. 

Näytelmässä käsitellään myös nykyään valitettavan yleistä ilmiötä eli vanhemman alkoholismia. Hindley sortuu juomaan vaimonsa Francesin kuoleman jälkeen. Hindley ei kestä olla yksinhuoltaja ja purkaa surunsa alkoholiin. Nykyään tällaisia tilanteita varten ovat lastensuojelupalvelut, jotka ottavat kyseisen perheen lapsen huostaan ja sijoittavat hänet sijaisperheeseen. Kuitenkaan nykyään ei voida aina huomata tarpeeksi ajoissa, että perheet ovat rikkinäisiä. Vanhemmilla tai vanhemmalla saattaa olla päihde- tai mielenterveysongelmia, jotka pysyvät salassa läpi lapsen elämän. 

Näytelmän merkittäväksi teemaksi nousee kosto. Heathcliff on ikuisesti katkera Catherinelle, kun tämä avioituu Edgarin kanssa vain sen takia, että Heathcliff kuuluu alempaan yhteiskuntaluokkaan. Hänen intohimoinen rakkautensa Catherinea kohtaan on niin vahva, että hän on valmis tekemään hirveitä asioita päästäkseen tämän suosioon. Kuitenkaan Heathcliffin suunnitelma voittaa takaisin rakastettunsa ei toteudu, sillä Catherine kuolee synnytyksessä. Kostaminen ja kaunan kantaminen ovat nykyäänkin yleismaailmallisia ongelmia: ihmiset eivät kestä pieniäkään pettymyksiä tai yleistä epämukavuutta vaan tulevat kostonhimoisiksi naurettavan pienistä asioista, jotka pahimmissa tapauksissa johtavat harkitsemattomiin ja peruuttamattomiin tekoihin. 

Yleisesti ottaen en näe suurta eroa näytelmän miljöön ja nykymaailman välillä. Toki monet asiat ovat muuttuneet viimeisen 200 vuoden aikana, mutta paljon on myös pysynyt samana. Monet ihmisille ominaiset luonteenpiirteet ovat säilyneet ajasta riippumatta. Yhteiskuntapoliittiset asiat ovat kuitenkin edenneet parempaan suuntaan, esimerkiksi lapsiin kohdistuva väkivalta on täysin laissa kielletty ja muutenkin lasten oikeudet ovat parantuneet huomattavasti.

Posted by Aleksi Paavonsalo

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *