Kjell Westön samannimiseen romaaniin pohjautuva näytelmä Rikinkeltainen taivas kertoo päähenkilönsä K:n ja Rabellien perheen vaiheista K:n näkökulmasta kerrottuna. Tarina keskittyy K:n ja Stella Rabellin väliseen suhteeseen sekä K:n rakkauteen Stellaa kohtaan. Näytelmä rakentuu kahdesta puoliskosta, joista ensimmäinen käsittelee K:n nuoruuden tapahtumia siitä hetkestä eteenpäin, kun hän on tavannut eräänä lapsuuden kesänään Alex ja Stella Rabellin. Jälkimmäinen puolestaan lähestyy nykyaikaa kertoen K:n aikuisiän tapahtumista. Näytelmän rakenne ei kuitenkaan ole yhtenäinen, vaan se esittää epäkronologisesti hajanaisia ja välähdysmäisiä kurkistuksia K:n menneisyyteen. Kahtiajako väliajan toisistaan erottamien alku- ja loppupuolen välillä on hyvin voimakas, ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi näytelmän tapahtumat sitoo oikeastaan vain aivan ensimmäisen ja viimeisen kohtauksen avulla luotu sulkeutuva ympyrä.
Näytelmä alkaa siis kohtauksella, jossa K seisoo näyttämön eteen lasketun aaltopellin edessä hyvin lähellä yleisöä kuvaillen erään illan tapahtumia. K kertoo yllättäneensä tuntemattoman hahmon talonsa pihalta, mutta tarina jää vajaaksi eikä tässä vaiheessa kerrota, kuka tämä tuntematon henkilö on tai miksi hän häiriköi K:n elämää. Näytelmä loppuu saman kohtauksen toisintoon, mutta tällä kertaa kertomus etenee pidemmälle ja katsojalle paljastetaan ikään kuin loppuhuipennuksena ensimmäisen kohtauksen täydentävät tiedot. Samalla nämä kohtaukset ovat ainoat, joissa K toimii selkeästi oman elämänsä kertojana selittäen monologillaan yleisölle tarinan tapahtumia. Kaikissa muissa kohtauksissa K on itse henkilönä näytettävissä tapahtumissa eikä suoraan noteeraa sivustakatsojan osassa pidettävää yleisöä. Ilman tätä näytelmän kasassa pitävää rakenneratkaisua jäisi se vain kasaksi sirpaleisia muistoja K:n elämästä. Alun ja lopun selkeyden vuoksi katsoja pystyy kuitenkin lopulta kasaamaan kaiken näkemänsä yhtenäiseksi ja loogiseksi tarinaksi.
Näytelmän toisen osion alkaessa väliajan jälkeen tapahtuu viihdyttävä ja katsojan yllättävä perspektiivin vaihdos. Samalla näytelmän rakenne muuttuu huomattavasti aiempaa vaikeaselkoisemmaksi, mutta katsojalle tarjotaan jälleen avaimet arvoituksen ratkaisemiseksi. Tällä kertaa rakennetta selvennetään nimittäin lavastuksen keinoin, sillä väliajan aikana lava on jaettu saman lavan takaseinää esittävällä väliseinällä kahteen osaan. Lavan etuosa esittää saman näyttämön takahuonetta, jonka tapahtumia näyttelijät esittävät ollessaan väliseinän etupuolella. Lavan taaempi puolisko puolestaan esittää väliaikaa edeltävää näyttämöä, jolla ollessaan näyttelijät esittävät K:n kirjoittaman näytelmän Rikinkeltainen taivas tapahtumia oikeaa yleisöä vastapäätä olevalle kuvitteelliselle yleisölle, jonka voi samalla ajatella olevan oikea yleisö näytelmän alkupuolta seuratessaan. Tässä vaiheessa näytelmän rakenne alkaa aiheuttaa katsojalle päänvaivaa. Ovatko ensimmäisen puolikkaan tapahtumat K:n aitoja muistoja menneisyydestä vai hänen omasta elämästään kirjoittamansa kirjan ja näytelmän tapahtumia?
K:n kirjoittaman näytelmän pyöriessä lavan takaosan kuvitteellisella toisella lavalla jatkavat hänen aikuiselämänsä tapahtumat kulkuaan takahuonetta esittävässä lavan etuosassa. Tällä rakenteella voidaan kuvata K:n omien muistikuvien jäsentymistä tarinamaiseen muotoon hänen vanhetessaan. Todellisuudessakin ihmiset joutuvat jatkuvasti rakentamaan omaa elämäntarinaansa kutomalla yhteen eri muistoja järkeväksi kokonaisuudeksi. K:n tapauksessa tämä prosessi konkretisoituu hänen kirjoittaessaan oman elämänsä vaiheista kirjan, johon pohjautuu näytelmän loppupuolen moniulotteisen rakenteen luova näytelmän sisällä näytettävä näytelmä. Lisäksi taustan toisella näytelmällä voidaan kuvastaa K:n nuoruuden muistojen voimakasta läsnäoloa ja merkitystä hänen aikuiselämässään. Rakenne voisi viestiä myös K:n ikään kuin juuttuneen menneisyyteensä ja elävän edelleen omaa nykyisyyttään sen kautta.
Samaan oman elämäntarinan luomiseen liittyy myös näytelmän jälkimmäisessä osiossa oleva rakenteen kannalta merkittävä paljastus. K:n keskustellessa yhteisistä muistoista kaverinsa Kriden kanssa nousee esiin, että K on kauan sitten lyönyt Krideä nyrkillä kasvoihin, mutta on itse työntänyt tapahtuman mielestään ja luonut siitä valheellisen muiston, jossa lyöjä ei ole ollutkaan hän itse. Alexin vahvistaessa Kriden version tapahtumasta muuttuu K hetkessä epäluotettavaksi kertojaksi. Tämä pakottaa katsojan jälleen kertaamaan näytelmän rakenteen mielessään. Ovatko kaikki näytetyt asiat sittenkään totta ja mitä kaikkea K on päättänyt jättää kertomatta? Tämä juonenkäänne korostaa näytelmän rakenteen pyrkimystä kuvata aidon elämän rakennetta yhden henkilön näkökulmasta. Oikeassakin elämässä ihmiset työntävät mielestään muistoja ja yksityiskohtia, jotka olisivat liian tuskallisia totuudenmukaisesti muistettaviksi. Samalla katsojalle selventyy se, että näytetty kertomus on ainostaan K:n versio tapahtumista, hänen tarinansa hänen itsensä rajaamana ja muokkaamana.
Lavastuksen sekä toisensa täydentävien aloituksen ja lopetuksen lisäksi näytelmän rakennetta selventää kaikkien tapahtumien liittyminen tavalla tai toisella K:n itsensä lisäksi Rabellien perheeseen. K:n elämäntarinahan alkaisi todellisuudessa hänen syntymästään ja lapsuudestaan ennen Alexin ja Stellan tapaamista, mutta hän päättää itse ikään kuin määritellä itsensä ja kohtalonsa Rabellien sisarusten kautta. Kaikki hänen elämässään merkittävimmiksi kokemat tapahtumat ovat osa Rabellien ja K:n yhteistä tarinaa. Lisäksi rakenteen kannalta huomionarvoista on läpi näytelmän jatkuva toisteisuus. Esimerkiksi Alexin, K:n ja Stellan välisen ensitapaamisen dialogi toistuu luultavasti lähemmäs kymmeniä kertoja näytelmän aikana. Tällä tehokeinolla voidaan asettaa tapahtumia K:n mielen sisäiseen arvojärjestykseen. Ihmismielelle on tyypillistä käydä yhä uudestaan ja uudestaan läpi kaikista tärkeimpiä muistoja. K:n ja Rabellin sisarusten tutustuminen toisiinsa muuttaa hetkessä koko K:n loppuelämän suunnan, joten kohtaus kertautuu yhä uudestaan ja uudestaan niin näytelmässä kuin luultavasti K:n mielessäkin. Samalla toisto helpottaa katsojaa hahmottamaan tapahtumia.
Kokonaisuudessaan näytelmän rakenne haastaa monimutkaisuudellaan ja ajoittaisella kryptisyydellään katsojan päättelemään itse aktiivisesti eikä vain tarjoa valmiiksi pureskeltua suoraviivaista tarinaa. Tästä huolimatta näytelmään on luotu tarpeeksi rakenteellista yhtenäisyyttä esimerkiksi juuri lavastuksen ja toiston keinoin, jotta katsoja pystyy loppujen lopuksi sekä kasaamaan mielessään että ymmärtämään laajemman kokonaisuuden. Hetkittäin sekavaksikin luisumaisillaan oleva rakenne muistuttaa oikean elämän kohtauksittaista rakentumista ihmismielessä saaden näin K:n tuntumaan todelliselta, moniulotteiselta ja samaistuttavalta henkilöltä lattean fiktiivisen hahmon sijaan.
