Rakkaudesta kuolemaan | Lokki – näytelmäanalyysi

Olen opiskelijatovereideni kanssa käynyt katsomassa 16.9.2019 Suomen Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä esitettävän Anton Tšehovin näytelmän ”Lokki”. Olen odottanut taide-elämykseltä paljon.

JUONI JA KESKEISET HENKILÖT

”Lokki” kertoo näytelmäkirjailija Konstantin Treplevistä (Miro Lopperi), joka yrittää vakuuttaa äidilleen Irina Nikolajevna Arkadinalle (Maria Kuusiluoma) olevansa hyvä näytelmäkirjailija, mutta ei onnistu siinä, koska äiti on kuuluisa näyttelijätär, joka ajattelee vain itseään. Treplev rakastuu nuoreen tyttöön Ninaan (Aksa Korttila), joka puolestaan on ihastunut Trepleviin, mutta ajan saatossa Nina rakastuukin toiseen mieheen, kuuluisaan kirjailijaan Boris Aleksejevitš Trigoriniin (Jussi Lehtonen), joka on Irina Nikolajevna Arkadinan rakastaja. Treplevin itsetunto murenee ja toivo paremmasta elämästä katoaa, joten hän päätyy ampumaan itsensä.

Edellä mainitut henkilöt ovat juonen kannalta oleellisimpia. Konstantin Trepleviä voidaan pitää näytelmän päähenkilönä, koska tarinaa katsotaan enimmäkseen hänen näkökulmastaan ja siinä kuvataan hänen tuntemuksiaan ja koettelemuksiaan erilaisissa tilanteissa. Tarinassa seurataan hänen tuskaista taivaltaan. Katsoja ymmärtää elämän hankaluuden, kun näkee, miten joku yrityksistään huolimatta ei saa rakastamansa henkilön hyväksyntää. Treplevin pyrkimys on saada äidiltään kannustusta luomistyöhönsä, mutta hän ei onnistu siinä. Itsekkyydellään ja korkealla ylästatuksellaan äiti tahattomasti saa poikansa masentumaan. Äidin ja pojan ristiriitaisesta suhteesta ja heidän kunnianhimoisista pyrkimyksistään johtuva käyttäytyminen on koko näytelmän ydin.

Nina on näytelmän nimen kannalta oleellisin henkilö. Järven rannalla olevalla maatilalla tapahtuu suurin osa tapahtumista. Näytelmän keskellä Treplev ampuu taivaalta lokin ja tuo sen Ninalle, minkä seurauksena Nina alkaa myöhemmin kutsua itseään ”Lokiksi”. Koska Nina on Treplevin taiteellisen työn tärkein tukija, Treplev kohdistaa romanttiset tunteensa tyttöön ja tunnustaa hänelle rakkauttaan ampumalla lokin. Tulkintani mukaan Nina katsoo olevansa ahdistuneen Treplevin tiellä ja päättää kuitenkin ottaa sydämensä valituksi Trigorinin, koska tämä on niin kuuluisa ja menestynyt kirjailija eikä Treplevistä tulisi milloinkaan valovoimaista vastoinkäymistensä takia. – Näytelmän kokonaisuutta tai ydinasiaa voidaan täten kutsua ”Lokiksi”.

”Pienen kertomuksen aihe: järven rannalla on asunut lapsuudestaan saakka nuori tyttö, sellainen kuin te (Nina). Hän rakastaa järveä kuin lokki ja on onnellinen ja vapaa kuin lokki. Mutta sitten tuli sattumalta mies, näki ja joutessaan huvikseen tuhosi hänet kuten tuon lokin”, sanoo Boris Trigorin näytelmässä. Tämä kertookin kaiken oleellisen eli sen, että Nina on vapaa ja onnellinen, kunnes hän kohtaa vastoinkäymisiä. Trigorin yrittää saada Ninan puolelleen viisailla sanoillaan. Trigorinia voidaan pitää filosofina, joka tuo hienoja ajatuksiaan esiin dialogeissa.

Näyttelemisen kannalta pidän eniten äidistä eli Irina Nikolajevna Arkadinasta (Maria Kuusiluoma), koska Kuusiluoma esittää uskottavasti korkeassa asemassa olevaa henkilöä, joka tuo itsekkyytensä esiin nauramalla muille. Mm. käsieleet viestivät ylemmyydentuntoa ja ylhäisyyttä. Hauskimpana hahmona pidän Konstantin Treplevin enoa eli Irina Nikolajevna Arkadinan veljeä Pjotr Nikolajevitš Sorinia (Vesa Vierikko). Vierikko näyttelee hyvin vanhaa miestä. Yleensä vanhukset tuovat lisää huumoria näytelmälle, jossa on enimmäkseen nuoria ihmisiä. Treplevin näyttelijä (Miro Lopperi) ei ole niin hyvä kuin toivoisin. Roolista puuttuu mielestäni eräänlainen omistautuminen. Treplevin liian jyrkkä teitittely ja kirjakielellä puhuminen on kuulostanut korviini “feikiltä” eikä kovinkaan luonnolliselta. Lopperi eläytyy rooliinsa hyvin, mutta kontakti yleisöön ja hahmon läheisyyden tunne katsojiin puuttuu. Hän vaikuttaa poissaolevalta ja etäiseltä. Näytelmän ohjaajan olisi pitänyt tuoda Treplevin hahmo vielä enemmän esiin esimerkiksi tuomalla hänet lähemmäs yleisöä. Muuten Lopperi suoriutuu roolistaan Treplevinä yhtä hyvin kuin muut näyttelijät omista osistaan, mutta olen odottanut häneltä vielä enemmän.

Mysteerisin hahmo näytelmässä on Maša (Emmi Parviainen), koska hän ei tavallaan vie juonta mihinkään suuntaan. Hän on aavemainen henkilö, joka on rakastunut Trepleviin, mutta koska Treplev ei ole kiinnostunut hänestä, ei Mašalla ole valtaa vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Hän laulaa kuin aave kauniisti espanjaksi laulun Alfonsina y el Mar ja tuo maagisuutta näytelmän visuaalisuuteen. Mielestäni hienoin visuaalinen tehoste on, kun katosta putoaa vettä – tai hiekkaa – Mašan päälle, mikä saa hänet vaikuttamaan alakuloiselta. Maša yrittää olla Trepleville mieliksi, mutta tämä ei ole kiinnostunut hänestä. Jos Treplev olisi rakastunut Mašaan, saattaisi hän olla elossa vielä.

ATMOSFÄÄRI JA TYYLIKEINOT

Visuaalisesti esitys on hieno. Tunnelma on erilainen kuin Suurella näyttämöllä, mutta Pieni näyttämö sopii tilaksi paremmin kuin Suuri näyttämö, koska usein lavalla on monta ihmistä ja olen pystynyt näkemään monien näyttelijöiden reaktiot ja ilmeet. Pimeä lava luo tragedian tunnelman, ja valojen käyttö saa aikaan tunteiden myrskyn. Ihmisten tuntemuksia ja ajatuksia kuvaillaan valoilla ja kauniilla musiikkikappaleilla, jotka sopivat täydellisesti kaikkiin tilanteisiin. 

Rytmi on hidas, mutta silti nopea. Dialogit ovat mielestäni hieman liian pitkiä, koska mitään erityistä ei tapahdu ulkoisesti. Minulle filosofointi ei ole kovin mieleistä, koska väsyneet aivoni eivät kykene ottamaan vastaan syvällisiä viisauksia. Dialogit eivät tunnu vievän juonta eteenpäin, mikä hieman tylsistyttää. Toisaalta tapahtumat etenevät nopeasti ja tarina saadaan kerrottua hyvin ajastetusti. ”Lokin” alku on hieman sekava, varsinkin sellaisen ihmisen mielestä, joka ei tunne tarinaa. Näyttelijät ja heidän nimensä esitetään vaikeasti ja epäselvästi, mikä aiheuttaa hämmennystä kokemattomassa teatterissa kävijässä. 

Itse olen lukenut”Lokin” ja näytellyt yhden kohtauksen siitä, ja olen entuudestaan tiennyt paljon asioita, joita olen yrittänyt löytää myös Kansallisteatterissa näkemästäni ”Lokista”. Näytelmäkirjan ja näkemäni Rautiaisen ohjaaman ”Lokin” viimeinen kohtaus on erilainen: Kansallisteatterin esitys ei pääty lääkärin tiedotteeseen Treplevin kuolemasta, vaan kuolema esitetään visuaalisin keinoin. En lähde kommentoimaan tarinan muokkaamista, koska on ohjaajan omavalintainen päätös, miksi hän haluaa jättää jotakin pois. Lopetus on joka tapauksessa mielestäni hyvä molemmilla tavoilla.

TEEMAT

Lokin tärkeimpänä teemana voitaisiin pitää rakkautta, koska siihen tapahtumat suurimmaksi osaksi liittyvät. Epävarmuutta, luottamista, tunteiden tuomaa tuskaa ja iloa. Kyse on myös intohimosta näytelmäkirjallisuutta kohtaan, jota Treplev edustaa. Ohjaaja yrittänee kertoa, että aina ei voi saada kaikkea, mitä haluaa. Se voidaan huomata esimerkiksi Mašan rakkaudesta Konstantin Trepleviin ja Treplevin halukkuudesta saada äidiltään hyväksyntää. Tietysti teemoiksi sopivat myös tuska ja toivottomuus edellä mainittujen asioiden vuoksi.

OHJAAJAN ERITYINEN KÄDENJÄLKI

Kansallisteatterin ”Lokin” on ohjannut ja sovittanut Anne Rautiainen. Mielestäni produktiossa ei näy erityisesti ohjaajan kädenjälki, tai en pysty sitä sanomaan varmasti, koska en ole koskaan nähnyt toisenlaista versiota ”Lokista”. Mahdollisesti lopun viitteellisyys ja vihjeellisyys on nimenomaan ohjaajan valinta.

Kansallisteatterissa näkemissäni Tšehov-produktioissa – Paavo Westerbergin ohjaamassa ”Kolmessa sisaressa” ja Anne Rautiaisen ohjaamassa ”Lokissa” – on sama näyttelijä eli Emmi Parviainen, joka esittää molemmissa näytelmissä Maša-nimistä henkilöä. Maša on kummassakin näytelmässä yksinäinen ja alkoholia nauttiva ihminen. En ole aiemmin nähnyt mitään tällaista, mikä yhdistäisi kahta näytelmää. On ollut hieno päätös antaa Parviaisen esittää kahta miltei samanlaista roolia eri Tšehovin näytelmissä. Olen iloinen siitä, koska hän sopii täydellisesti näihin rooleihin. En olisi pahastunut, jos Lokissa Mašaa olisi esittänyt joku toinen, mutta tällainen ratkaisu sopii paremmin kuin hyvin selkeyden ja mielenkiinnon vuoksi. 

Anton Tšehovin näytelmissä toistuvat tietyt elementit, esimerkiksi teatteri, ihmisten nimet ja paikkojen nimet. ”Kolmessa sisaressa” ja ”Lokissa” molemmissa puhutaan Moskovasta, ja molemmissa näytelmissä käytetään lähes samanhenkistä musiikkia ja joitakin samantapaisia visuaalisia tehosteita, esimerkiksi sadetta ja kameralla kuvattua videota, joka heijastetaan seinälle. Tästä huomaa eräänlaisen modernisuuden.

Modernisuus voidaan havaita myös musiikista ja valaistuksesta. Esimerkiksi kohtaus, jossa siirretään rekvisiittoja, on pimeä; valot leikittelevät musiikin kanssa katsojien odotellessa uutta kohtausta. Mielestäni tällaiset yksityiskohdat tuovat uusia ulottuvuuksia nykyajan teatteriin. Kansallisteatterin produktio on ehdottomasti mielenkiintoinen kokonaisuus – ehkä menen joskus katsomaan toisen tulkinnan näytelmästä.

Posted by Karl-Gustav Kurn

  1. Eric Halkola 16.11.2019 at 15.13

    Hienoa!

    Vastaa

  2. Artturi Erämaa 17.11.2019 at 11.03

    Mainio näytelmäanalyysi Lokki-näytelmästä. Olin myös itse paikalla katsomassa tämän näytelmän. Luettuani näytelmäanalyysin minulle palasi muistoja näytelmästä.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *