Olen nähnyt Kansallisteatterissa modernin tulkinnan Anton Tšehovin näytelmästä Kolme sisarta, ja se on melkein täydellinen. Näytelmän ohjauksen ja sovituksen on tehnyt Paavo Westerberg ja dramaturgina on toiminut Eva Buchwald.
Vaikka katsoja ei kävisikään säännöllisesti katsomassa teatteriesityksiä, saattaa hän silti tunnistaa ainakin nämä näytelmässä esiintyvät nimet jotain toista kautta: Eero Ritala, Elena Leeve, Jussi Vatanen ja Olavi Uusivirta.
Nimensä mukaisesti näytelmä kertoo kolmen noin 20-vuotiaan sisaren Olgan, Mashan ja Irinan elämästä määrittelemättömässä pikkukaupungissa Venäjällä. Läpi näytelmän sisaret osoittavat yhteistä kaipuutaan lapsuutensa kotikaupunkiin Moskovaan. Moskovassa sisaret ovat eläneet yläluokkaista elämää, kunnes heidän isänsä upseerintyö on pakottanut heidät muuttamaan sieltä pois. Uudessa kaupungissakin heidän elämäänsä kuuluu yhä monia yläluokan elämän merkkejä kuten iso talo, paljon omaisuutta ja vapautus työnteosta. Kaikista näistä etuoikeuksista huolimatta sisaret tekevät selväksi, että heille kelpaa vain Moskova. Ironista on se, että vaikka sisaret tekevät tyytymättömyytensä varsin selväksi, kukaan heistä ei toimi saadakseen asiaan muutosta.
Näytelmän selkein vahvuus on sen tekninen toteutus. Erityisesti lavastus, valosuunnittelu, musiikki ja äänisuunnittelu, videosuunnittelu ja live-kuvaus yhdessä luovat teknisesti parhaimman teatteriesityksen, minkä olen koskaan eläessäni nähnyt.
Kolme tuntia kestävän näytelmän ensimmäisellä puoliajalla on näyttämön keskellä valtava rakennelma, joka toimii sisarten talona. Taloa ehtii näytelmän aikana nähdä eri suunnista, koska se on pyörivän alustan päällä. Talossa itsessään on kaksi kerrosta, ja ne ovat tyypillisten huonekalujen täyttämiä. Lavalle luodun maailman uskottavuutta parantaa se, kun näyttelijät ovat ajoittain vuorovaikutuksessa talon kalusteiden kanssa: soittavat pianoa, istuvat pöydän ääressä ja katsovat televisiota.
Näytelmän äänisuunnittelu on varsin onnistunut. Tämä taitaa olla minun ensimmäinen näytelmäni, jossa olen huomannut olevan käytössä surround-äänijärjestelmä eli ääntä kuuluvan muualtakin kuin lavalta päin kuten takaa, viistosti oikealta ja vasemmalta. Näytelmän aikana soitettuja tunnettuja kappaleita, kuten Celine Dionin My Heart Will Go On, voidaan katsoa käytetyksi romanttisessa ja humoristisessa mielessä.
Näytelmässä nähdään myös live-kuvaa. Live-kuvaaminen ja sen heijastaminen ruudulle ei itsessään ole ihmeellistä, sillä se on vuosien varrella alkanut yleistyä todella paljon suomalaisissa teatteriesityksissä. Live-kuvaamisella on tässä näytelmässä monta tarkoitusta. Yksi tarkoitus on näyttää näyttelijöistä lähikuvaa. Näyttelijöiden kasvojen ilmeistä on välillä vaikea saada selvää permannon kaukaisuudessa, joten niiden heijastaminen ruudulle tekee hyvää. Toinen kameroiden tarkoitus on esitellä sisarten talo sisältä eli tehdä eräänlainen “house tour”.
Välillä myös kameran asento kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, kuten kohtauksessa, jossa Jussi Vatasen näyttelemä everstiluutnantti Veršinin tulee ensimmäistä kertaa näytelmän aikana vierailemaan sisarten kotiin. Tässä kohtauksessa everstiluutnantti tervehtii kolmea sisarta ovensuussa ja kamera kuvaa hänen lähikuvaansa alaviistosta. Tämä lähellä ja alaviistossa katsottu kuvakulma saa everstiluutnantin näyttämään isolta, vahvalta ja sellaiselta henkilöltä, jolla on valtaa. Tässä samassa kohtauksessa kolmea sisarta kuvataan melkein vastakohtaisesta kulmasta – kaukaa ja hieman yläviistosta. Tämä puolestaan saa sisaret näyttämään pieniltä ja nuorilta. Yhdessä nämä kuvat luovat mielenkiintoisen tilanteen, jossa menneisyys ja nykyhetki tuntuu menevän päällekkäin. Muistelen everstiluutnantin sanoneen juuri tässä kohdassa jotain “muistan kun olitte todella pieniä” -tyylistä. Se, mitä everstiluutnantti esittää menneisyytenä, esittäytyy katsojalle nykyhetkenä.
Olen ollut lähellä kutsua Kolmea sisarta parhaimmaksi teatteriesitykseksi, jonka olen koskaan nähnyt, mutta sen jälkimmäinen puoliaika ei ole pitänyt yllä sitä edeltävällä puoliajalla roihuavaa tulta. Toisella puoliajalla olemme nähneet kerrassaan mahtavaa näyttelemistä Vatasen ja Parviaisen hahmojen välillä ja usean hahmon tarinan päätöksen, mutta tämän lisäksi ei ole kovinkaan paljon asioita joista kehua toista puoliaikaa.
Pientä pettymystä aiheuttavasta jälkimmäisestä puoliskosta huolimatta Kolme sisarta on teknisten panostustensa ansiosta suoranainen mestariteos. Näyttelijäsuoritukset ovat tietenkin myös huippuluokkaa. Tämä kyseinen esitys tulee vielä pitkään olemaan Suomen Kansallisteatterin listoilla parasta, mitä sillä on tarjota.
Kuvan on ottanut valokuvaaja TUOMO MANNINEN. Näemme siinä kolme sisarta – Irinan (Marja Salo), Mašan (Emmi Parviainen), Olgan (Elena Leeve) – esikuntakapteeni Vasil Vasiljevitš Soljonyin (Samuli Niittymäki) ja paroni Nikolai Lvovitš Tuzenbachin (Olavi Uusivirta).
