Puutteellinen yhteiskunta

Eduskunta 3 on Susanna Kuparisen ohjaama näytelmä, joka kertoo nyky-yhteiskuntamme johtohahmoista. Se on Eduskunta-näytelmätrilogian viimeinen osa. Trilogian aiemmat osat ovat myös käsitelleet samoja aihepuurejä kuin Eduskunta 3.

Tämä, vuonna 2015 ilmestynyt kolme- ja puolituntinen näytelmä sisältää monia eri näkökulmia ja tulkintatapoja. Vaikka näytelmä onkin hyvin absurdiin muotoon luotu, on sen pohja täysin kytköksissä todellisuuteen. Tapahtumiin on vain ikään kuin lisätty ripaus suolaa, jotta viesti välittyisi paremmin – myös varmasti siksi, ettei katsoja nukahtaisi kuunnellessaan pitkiä monologeja.

Näytelmässä käsiteltävät aihepiirit ovat laajat, mutta politiikasta ja poliittisista ilmiöistä on koko ajan kyse. Juoni pohjautuu lähimenneisyyteen; siihen kuuluu aika ennen Juha Sipilän hallitusta ja aika, jolloin Sipilästä tuli Suomessa suurinta valtaa pitävä yksittäinen henkilö.

Eduskunta 3:n antama kuva nyky-yhteiskunnasta on varsin paikkansapitävä, vaikka sitä onkin värikynällä terästetty. Kaikki näytelmässä esiintyvät suuret yhteiskunnalliset ongelmat, kuten demokratiavaje, poliitikkojen itsekkyys, byrokraattisuus, huoltosuhteen pettäminen ja hyvinvointivaltion sortuminen, ovat nykypäivää. Näytelmän kautta yritetään saada ihmiset ajattelemaan ja osallistumaan taistoon yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan.

Demokratiavajeella tarkoitetaan sitä, että kansalaiset kokevat vaikutusmahdollisuutensa huonoiksi ja otaksuvat, ettei heidän mielipiteitään kuunnella päättäjien keskuudessa. Ajatus on sinänsä surullinen, sillä demokratiassa kansalla kuuluisi olla todellinen valta. Näytelmässä demokratiavajetta tuodaan esille mustiin huppuihin pukeutuneiden virkamiesten avulla. Kansanedustajat, jotka demokraattisessa valtiossa kansalaiset ovat valinneet, jäävät täysin kakkosiksi virkamiehille päätöksenteossa. Näytelmässä asia on viety hyvin pitkälle humoristisella tavalla: Kun entinen valtionvarainministeri Antti Rinne yrittää anelevasti väittää virkamiehille  vastaan, pyörittelevät he vain päätään ja pitävät Rinnettä pilkkanaan. Tämän jälkeen he sytyttävät Rinteen vielä tuleen, ikään kuin rangaistukseksi vastarinnasta heitä kohtaan. Kansanedustajat ovat virkamiesten sätkynukkeja.

Pahinta kritiikkiä näytelmässä saa Juha Sipilä. Alussa hän on tavallinen kansanedustaja oppositiossa. Oppositio on asetelmassa eristetty hallituksesta. Oppositiolla on säälittävän kokoiset istuimet, ja opposition jäsenet käyttäytyvät osittain kuin imbesillit. Hallitus on oppositiota kohtaan melko ylimielinen. Näin asiat ovat lähtökohtaisesti myös oikeassa politiikassa.

Toinen ryhmä, jota kohtaan eduskunnassa ollaan näytelmän mukaan ylimielisiä, on naiset. Erään kohtauksen lopussa, kun on aika lopetella täysistuntoa, eräs naiskansanedustaja pääsee vielä ääneen. Tällöin mieskansanedustajat poistuvat paikalta osoittamatta minkäänlaista mielenkiintoa naiskansanedustajaa kohtaan. Tämä heijastaa myös sitä, ettei sukupuolten välinen tasa-arvo ole vieläkään täydellistä Suomessa. Edelleenkin miehiä on naisia  enemmän eduskunnassa.

Uusien vaalien lähestyessä taantumassa olevalle Suomelle lähdetään etsimään sankaria, joka loisi toivoa paremmasta tulevaisuudesta ja uskoa siihen. Sankari löydetäänkin, ja hän on kukapa muukaan kuin Sipilän Juha. Näytelmässä visualisoidaan hieman härskillä tavalla, kuinka toimittajat kirjoittavat tekstejään Sipilästä, ihaillen häntä maasta taivaisiin. Kun toivonkipinä on löydetty, uskotaan siihen aivan liian sokeasti; kaikkea Sipilään liittyvää pidetään hyvänä ja sankarillisena. Samanlaista on nähty isommassakin mittakaavassa: Ensimmäisessä maailmansodassa kovia kokenut Saksa nimitti johtajakseen karismaattisen Adolf Hitlerin. Tuokin päätös oli puolisokeasti tehty, ja seuraukset olivat sen mukaiset. Myös Juha Sipilä on alkanut saamaan moitteita, eikä häntä pidetäkään enää samanlaisena sankarina kuin jokin aika sitten.

Näytelmän loppupuolella nähdään karu esimerkki hyvinvointivaltion puutteellisuudesta Suomessa  –  tai sen pohjan murenemisesta. Kohtauksessa kerrotaan yksityiskohtaisesti tapauksesta, jossa sosiaalipalveluiden puutteellisuus on johtanut   nuoren tytön kuolemaan. Tällä pyritään vetoamaan katsojan tunteisiin.

Vaikka yleensä ajatellaan, että vika olisi poliitikoissa ja päättäjissä, jos valtiolla menee huonosti, ei asia kuitenkaan aina ole niin. Yleensä kuulee ihmisten vain valittavan päätöksentekijöistä ja heidän päätöksistään: ”Ei saa leikata.” ”Ei saa lisätä veroja.” ”Haluan lisää palkkaa.” Tyytymättömyys ja ymmärtämättömyys ovat suuria ongelmia suomalaisessa yhteiskunnassa. Eduskunta 3 jättää  lopuksi sellaisen vaikutelman, että sen tekijät ovat vain jonkinlaisia tyytymättömiä anarkisteja, joille mikään ei riitä.

 

Posted by Mikko Hiltunen