Toimiva satiiri sai ajattelemaan

Kävin 11.11.2015  Helsingin Ryhmäteatterissa katsomassa Susanna Kuparisen ohjaaman produktion  Eduskunta III. Näytelmä oli poliittinen satiiri ja käsitteli Juha Sipilän tämänhetkistä hallitusta ja siihen liittyviä tapahtumia. Näytelmässä katsottiin valtiota ja sen toimintaa erittäin kriittisestä näkökulmasta. Käsikirjoitusta varten oli haastateltu useita poliitikkoja, taloustieteilijöitä ja tutkijoita.

Kolme-  ja puolituntisessa näytelmässä kritisoidaan hyvinvointivaltiota ja sen toteuttamista. Valtion virkamiehet on puettu mustiin huppuihin, ja he anonyymisti nöyryyttävät ihmisiä sekä pelleilevät muiden kustannuksella. Näytelmässä moititaan muun muassa sosiaaliturvaan kohdistuvia leikkauksia ja vähäosaisten laiminlyöntiä päätöksenteossa. Kansanedustajat ja muut poliittiset vaikuttajat kuvataan kärjistävästi ja heistä tehdään naurunalaisia. Paitsi esimerkiksi Kreikan entinen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis näytetään hyvässä valossa Susanna Kuparisen haastatellessa häntä.

Näytelmä oli siitä erikoinen, että siinä oli kertoja, joka oli yllättävän suuressa osassa kokonaisuuden kannalta. Hän kertoi taustatietoja ja tiivisti tapahtumien ajatuksen sekä kommentoi kohtauksia ironiseen sävyyn. Ajatus oli toimiva, sillä uskallan väittää, ettei monikaan muista ulkoa tai edes tiedä kaikkia poliittisia tapahtumia vuosien ajalta.

Lavastus oli mielestäni hyvä. Lavalla liikkuvia elementtejä oli vähän, ne koostuivat pääasiassa tuoleista ja penkistä. Taustalla oli iso valkoinen seinä, johon oli heijastettu kuvia, haastatteluja ja kuvaa esimerkiksi mielenosoituksista valtion leikkauksia vastaan. Tämä oli myös  hyvä ratkaisu, sillä muuta ei oikeastaan tarvittu. Viesti meni perille.

Näytelmän yhtenä teemana voi nähdä vallankäytön ja siihen liittyvät vaarat. Vallankäyttöä käsitellään monesta näkökulmasta. Näytelmässä kerrotaan esimerkiksi Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen tarina politiikan parissa. Ennen merkittävää valta-asemaa Liikasen arvomaailma ja toiminta oli nöyrää ja ns. pehmeitä arvoja puolustavaa. Liikasen saatua enemmän valtaa hänen toimintansa ja arvonsa muuttuivat pikkuhiljaa ristiriitaisiksi; hän ei edes tunnistanut haastattelussa aikaisemmin sanomiaan asioita.

Näytelmä herätti minussa ja muissa katsojissa  monenlaisia tunteita. Monessa kohtaa sai nauraa, ja vielä jälkeenpäinkin jotkin kohtaukset aiheuttivat hiljaista myhäilyä. Esimerkiksi kohtaus, jossa Antti Rinne koettaa saada kasaan  Lex-sopimusta ja virkamiehet nöyryyttävät häntä ja polttavat hänen työhuoneensa, oli mielestäni hyvin onnistunut. Samaan aikaan moni hauskakin kohtaus aiheutti esimerkiksi turhautumisen, myötätunnon ja häpeän tunteita. Etenkin näytelmän lopussa oleva kohtaus, jossa käsiteltiin 8-vuotiaan Eerikan murhaa ja kritisoitiin sosiaalityöntekijöiden toimintaa, oli mielestäni erittäin voimakas. Näin jälkeenpäin muutaman katsojan jopa itkevän. Useassa kohtaa tuli myös typerä ja sokea olo, sillä monia itsestäänselvyyksinä pidettyjä asioita kyseenalaistettiin. Kohtaus, jossa käsiteltiin eri medioita ja niiden toimintaa, oli herättävä, sillä ensimmäistä kertaa luotettavina pidettyjä tiedotusvälineitä, kuten Helsingin Sanomia,  kritisoitiin.

Mielestäni näytelmä oli onnistunut ja viihdyttävä. Se ei luultavasti sovi kaikille, ei  esimerkiksi joillekin oikeistolaisia arvoja kannattaville tai muuten vain herkkänahkaisille tai huumorintajuttomille ihmisille. Näytelmän pituus vaikutti aluksi liian pitkältä, mutta ei loppujen lopuksi haitannut ollenkaan. Näytelmä onnistui tavoitteessaan saada katsoja ajattelemaan ja kyseenalaistamaan.

Posted by Elina Sankila