Modernisoitu ”Nummisuutarit” ei arastele

Esirippu nousee. Syksyistä aamuruskaa vasten taivaltaa mustiin pukeutunut kirkkoväki. Aavemainen tunnelma karmii selkäpiitä. Yhtäkkiä hahmot alkavat nykiä ja täristä – mieleen tulee kuolema. Kun lukkari, Maruska Verona, astuu esiin muiden seasta muistelemaan eilispäiväistä saarnaa, kaikuu hänen äänensä kammottavana. Vaikuttava aloitus salpaa katsojankin hengen. Sitten lavalla seisoo Esko.

Janne Reinikaisen ohjaama, Kansallisteatterin ”Nummisuutarit” on mahtipontinen sekoitus vanhaa ja uutta. Paikoittain absurdikin aikaansaannos vaatii sulattelemista, mutta palkitsee katsojan kaikessa herkullisuudessaan. Aku Hirviniemen Esko on uskottavan vilpitön ja itsepäinen. Tyhmä hän ei ole, pikemmin olosuhteiden uhri.

”Nummisuutareissa” päähenkilö Esko lähtee kosimaan isänsä hänelle järjestämää morsiota, Kreetaa. Määränpäässä häntä odottaa ikävä yllätys: Kreeta on mennyt toisiin naimisiin eikä hänen ollut koskaan tarkoitus naida Eskoa. Kotimatkallaan pettynyt mies hölmöilee niin, että näytelmän lopussa yhteisö hylkää hänet.

Aleksis Kiven alkuperäistekstiin ei ole kovinkaan kajottu, ellei näytelmän hätkähdyttävää loppua lasketa. Näytelmää on kuitenkin modernisoitu reippaalla otteella. Juonen ympärille on luotu mitä oudoimpia viittauksia nykyaikaan, kuten Eskon veljen Iivarin ja Sakeri-enon yökerhoseikkailu todistaa: diskomusiikki jumputtaa ja neonvärit vilisevät.

Näytelmän huumaava musiikki ja hiljaiset hetket eivät jätä puheelle paljolti tilaa. Kiven kekseliäät raapustukset on kuitenkin jätetty koskemattomiksi. Tämä toimii oivallisesti, sillä näin näyttelijöiden lavalla lausumat sanat todellakin painuvat mieleen. Vanhanaikaisessa kielessä on sitä jotain, mitä nykykielestä puuttuu: jumalaapelkäävä sointu. Lukkarin laulaessa hänen äänensä jyrisee kuin ukkonen, ”Jos olisit häntä katsellut saarnastuolissa ja sanansa kuullut, niin takaanpa, että olis hän selkämunaskin vapisemaan pannut.”

Lavastus on toteutettu erinomaisesti. Tila on otettu haltuun sekä alun yksinkertaisilla saunan lauteilla että komeissa hääjuhlissakin. Lavasteet ovat tarinassa mukana yhtä elävästi kuin näyttelijät konsanaan. Kun Esko epäonnistuneen kosioretken jälkimainingeissa pettyneenä tallustaa kuusi-metsässä Mikko Vilkastuksen, Inga Björnin, kanssa, puut roikkuvatkin katosta maasta kasvamisen sijaan. Tämä kuvaa Eskon tunteita: elämä on kääntynyt ylösalaisin!

Eskon hämmennystä ei auta Mikko Vilkastuksen läsnäolo – päinvastoin, Mikko yllyttää toveriaan maistamaan väkijuomaa. Alkoholin nauttiminen on aina ollut osa suomalaista kulttuuria, mutta sen suosio nuorten keskuudessa on nykyään hälyttävää. Mikon toimet voi hyvin heijastaa nykypäivän nuorisoon ja ryhmäpaineeseen.

Kun Esko vastustelunsa jälkeen tyhjentääkin pullon kokonaan, muuttuu Eskon persoonan lisäksi myös Mikko: Inga Björn riisuu viikset ja yllättäen puhemiehestä tuleekin nainen! Eskon todelliset tunteet pääsevät alkoholin vaikutuksesta esille ja hän päätyy suutelemaan Mikkoa. Ehkä näytelmä yrittää tällä viestiä jotain nykyajan uudenlaisesta ja avarammasta seksuaalisuuden käsityksestä. Riippuen katsojasta on kohtauksesta mahdollista poimia viittauksia vaikkapa biseksuaalisuuteen tai transsukupuolisuuteen.

Teatteriproduktiossa on muitakin rooleja, joissa sukupuoli iskee silmään. Esimerkiksi Kreetaa, Eskon unelmien vaimoa, näyttelee Johannes Holopainen. Kreeta ei tunne myötätuntoa huijattua Eskoa kohtaan vaan panettelee tätä ”hävyttömäksi mieheksi”. Vaikka Esko jopa yrittää ryöstää vastavihityn morsion, Kreetaa ei voi kuvailla avuttomaksi neidoksi hädässä.

Reinikaisen ”Nummisuutarit” tuo esille sukupuolten välisen tasa-arvon ja sukupuoliroolit. Kreeta ja hänen sulhasensa Jaakko, Paavo Kääriäinen, pyörivät häähuonetta pitkin yhtä onnellisina, yhdenvertaisina. Holopaisen valinta rooliin viestii siitäkin, että nykyään ihmiset ovat vapaampia ilmaisemaan itseään. Roolituksella myös luultavasti otetaan kantaa tasa-arvoiseen avioliittolakiin.

Holopainen jää mieleen myös tanssitaitojensa ansiosta, kun hääpari esittää juhlaväelle erikoisen, monia minuutteja kestävän häätanssin. Helmat hulmuavat ja Esko ahdistuu. Muukalaiskammo ja yksinäisyys iskevät kipeästi miehen sydämeen, kun hän jää ainoaksi englantia osaamattomaksi vieraaksi. Niinpä hän kaataa pöydät nurin ja ottaa Suomen lipun aseekseen, leijonavaakuna-paita yllään. Tämä saattaa olla pieni piikki Suomen tämänhetkistä tilannetta kohtaan, kun maahanmuuttajien vastaanottaminen on yksi kuumottavista kysymyksistä.

Väliajan saapuessa lava on hääantimien peitossa. Mieleenpainuvin suoritus on kuitenkin vielä edessä: Tuomas Rinta-Panttilan paholaiskonsertti iskee täysin puun takaa. Kaikki on krapulaisen Iivarin, Leo Honkosen, houreiden tuotosta. Pyörivällä lavalla nähdään tuttuja taidemaalauksia: ”Kuoleman puutarha”, ”Lemminkäisen äiti” ja ”Haavoittunut enkeli” säestävät kuoleman enkelin pauhaavaa sooloa. Itsellekin tulee riivattu olo.

Muiden tabujen muassa mielisairauksistakin on alettu keskustella avoimemmin. Tuen ja hoito-keinojen lisäksi aiheeseen liittyy väite mielenterveysongelmien trendikkyydestä. Iivarin houreet ovat painajaismaisia, mutta hän on aiheuttanut ne juopottelullaan. Ehkä näin teatteriesitys yrittää tuoda toista näkökulmaa mielenterveysasioihin.

Eskokin menettää järkensä näytelmän aikana. Teatteriproduktiossa on paljon viittauksia ja piilotettuja sanomia, mutta yksi niistä seuraa tarinaa koko esityksen ajan: pettymyksen seuraukset.

Ensin Esko suuttuu hääjuhlissa, kun hän kokee Kreetan ja Jaakon häät petoksi. Myöhemmin Mikon tarjoama lohturyyppy sotkee asioita entisestään. Kraatari Antreksen kohdatessaan Esko on jo liian syvällä mielensä syövereissä, ja niin Antres kokee kylmää väkivaltaa. Lopussa Eskoa kaduttaa, mutta liian myöhään: ”Toinen laudoissa, toinen raudoissa, niin tämä hääreissu päättyi. Kuollut on hän! Se on tehty!”

Kiven ja Reinikaisen versioita yhdistää repäisevä ote. Aikoinaan Kiven kirjoitukset jakoivat mieli-piteitä uudenlaisen tyylinsä vuoksi. Janne Reinikaisenkin ”Nummisuurarit” on tajunnan räjäyttävä, vain erilaisella tavalla. Molemmat näytelmät ovat rohkeita, normaalista poikkeavia ja riskialttiita. Epämukavuusalueille täytyy astua saavuttaakseen jotain merkittävää. Voihan olla, että näytelmän syvin sanoma on: ”Uskalla!”

Posted by Elisa Orre

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Pohjois-Tapiolan lukiossa